Å vieraantuu

Matkalla.

2007-02-15T11:11:00.000+02:00

Eikö niin että matkatessa on
vaikea ajatella,
katsoa sisäänpäin,
kun ulkona läikkyy
ja tapahtuu ja tapahtuu ja tapahtuu.

Silmillä jo paljon työtä.

Miten uusi vuosi aloitetaan?

2007-01-27T14:48:00.000+02:00

Elämässä se kävi helposti. Heräsi ja nousi, siinä se. Mutta että, minusta tulisi kirjoittaa sen kunniaksi jotain merkittävää, näillä merkeillä, näissä merkeissä. Vuoden vaihtuminen on kuitenkin konkreettinen käänne, mikä minä olen sitä vastaan taistelemaan.

Pidän käänteistä, erityisesti hitaasti etenevistä, kutkuttavista. Elämä kutkuttaa.

Ja kah, keksinhän minä! Satuin katsomaan, miten olin ylipäätään aloittanut. Saanen lainata itseäni, sanojani maaliskuun 22. päivältä: "Ja eikö joka päivä ole menetys, yksi vähemmän. Joka päivä yksi vähemmän."

(Käännekohta on nyt.)

Sanoisin että ei. Nyt huudahtaisin: "Ei todellakaan!" Sanoisin, että joka päivä on yksi enemmän. Ero on todella suuri, joskin vain sanan mittainen.

Jospa on taas aika vaieta? On miellyttävää olla hiljaa. On enemmän koettavaa kuin sanottavaa. Olisipa vain jännittävää olla kanssa hiljaa, tehdä tietoinen valinta. Jos se minulle suodaan, toivon sitä tältä vuodelta. Heti rauhan ja rakkauden, ymmärryksen ja anteeksiannon tarpeettomuuden kokemuksen jälkeen.

Ei ole ihme, että soi ja että soi U2. Että soi yksi sana, ja se on 'one'. Mutta eikö laulussa juuri siitä ole kyse? Varmasti Bono ymmärtäisi. :)

2006-12-26T17:45:00.000+02:00

Ehkä on röyhkeää sanoa näin (tuntuu kuin se kaikki valuu suustani kuin hiekka, kun avaan sen - suuni, siis) mutta viimein tuntuu, todella tuntuu siltä että olen lähellä. Tunnen lämmön hohkan.

Kuin olisin ymmärtämäisilläni jotakin, tärkeää.

Maailmako se minua rakastaa, vai kuka? Kukaan ei voi kasvaa tämän elämän mittaiseksi, silti meille jokaiselle on annettu näin paljon? Miksi, miksi? Ansioton rakkaus minun osakseni, miksi?

Olen yhtäkkiä niin kovin murheeton,

elämä kantaa.

Tämä on rakkauden tuntu.

Miten se voisi sanoa, muuten kuin kiitos. Ja kiitos.

Kiitos.

2006-12-02T18:23:00.000+02:00

Tapahtunutta: joulukalenteri edistää jo 8. päivässä. What can I do? Suklaa on hyvää.

Mielen sunnuntaikävely.

2006-11-19T22:33:00.000+02:00

Oikeassa elämässä kohtauksia ei voi kirjoittaa ennalta, tai uudelleen.

Tänä sunnuntaina (monina muinakin) minä kävelen kävelyni sinun kanssasi. Olet mielessäni.

Siellä olet kanssani.

Käännekohdat.

2006-11-05T12:20:00.000+02:00

Elämä on täynnä tilanteita. Joskus uskaltaa, joskus ei. Joskus joku toinen uskaltaa, silläkin on tiettyjä vaikutuksia. 'Uskaltaminen' ei ole aina tilaisuuteen tarttumista, toisinaan aivan päinvastoin.

Sunnutaissa (ja tässä valkeassa hiljaisuudessa) on hyvä levätä. Keinua ajatuksissa.

Muistan, että puhuin viimeksi korvista korvaamattomista. Jo lohduttaa, sillä minusta korvansa terminoinut Vincent oli teostaan (ja korvattomuudestaan) huolimatta harvinaisen tarkkaavainen, kuulolla.

Hän sanoi: I know nothing with any certainty but the sight of stars makes me dream.

En tiedä, onko lause kovin looginen. Ja vielä se siunattu ero, että minut saa uneksimaan hänen kasvonsa (ja tähdetkin, toisinaan). (Jospa ne ovatkin yhtä, hänen silmänsä ja tähdet?) Nyt kerron, että sain kirjani, Yksitoista minuuttia, luettua. Ja olé, tarina keveni. Kuinka kaunis ajatus, että rakkaus on meidän kaikkien sisällä, valmiina, ja että jotkut vain saavat sen, kyllä, heräämään. (Ehkä kuin pitkästä unesta, täynnä sumeita kuvia.) Tulee siis olla kiitollinen jo siitä, että saa kokea niitä tunteita, se on paljon.

Joskus tuntuu jo varsin uskaliaalta edes toivoa. Röyhkeältä.

Se minä olen.

Mykkäkoulu.

2006-10-27T22:36:00.000+03:00

Matkapuhelimeni on ihmeellinen, silloin tällöin löydän sieltä (täältä) pisaroina lauseita, jostain (jo unohdetusta) napattuja: pieniä heräämisiä. Kuulkaa vaikkapa: "Tyhjien sanojen täyttämässä maailmassa hän poikkesi edukseen siinä, että hänellä oli asiaa."

Ehkä juuri siksi olen (muutenkin) ollut vaiti. Epätyypillistä, sanoisin, jopa huolestuttavaa. Mitä minusta jää, jos en muistuta olevani olemassa (puhu, kommunikoi)? Tunnistaako minut joku hiljaisuudestanikin, kaltaisekseen?

(Sain juuri kuulla olevani lohduttoman näköinen...)

Hmmm. Ei kenties ole lainkaan väärin sanoa, että otteeni lipsuu. (En ymmärrä ihmisiä. Heidän tunteitaan.) Aloitin juuri Coelhon kirjan Yksitoista minuuttia. Hän puhuu prostituoidun sielusta, joka on läsnä (katselee), mutta vaikenee. Ja minä ajattelen: miten on minun laitani? (Itsensä voi myydä monella tavalla.) On niin hiljaista. Junissa usein huolehdin, kuulenko kuulutuksen "seuraavana ..." (se on toisinaan hyvin vaimea) - kuinka kuulla, kuinka todella kuunnella?

Olen nyt siinä pisteessä (ja samalla en missään erityisessä pisteessä), että harkitsen vakavasti käsien ristimistä. Mmmm. Se tulee olemaan vaikeaa, sillä minä en vain voisi aloittaa "Jumala..." Voisin aloittaa vain yhdellä tavalla, ja se olisi: "Jumala...?" Ja sittenkin se tuntuu järjettömältä. Todella, enhän usko sellaiseen. Tahtoisin vain kohdistaa sanani jollekin. Kuvitella, että tällä kaikkeudella on korva. (Jotta kuulisi, sehän on oletus.) Mutta rakkaus (jonka ajattelen olevan perimmäinen voima), eihän se sanoja tarvitse. Tulee ymmärtää tämä.

Ja katso, olemme jälleen pyörähtäneet kerran ympäri, palatkaamme alkuun. Siis, matkapuhelimessa totuus: Useimmat ihmeet tapahtuvat vähitellen.

Kiitos, Hurina, kannustavista sanoistasi. ;) Nämä vain ovat tällaisia hetkiä, tiedäthän? (Näitä tulee.) Kaunista marraskuuta.

Toiselle: nice seeing you too. Kaunista marraskuuta sinullekin.

Kiitos tästä kanavasta.

20.10

2006-10-15T20:03:00.000+03:00

Olen tässä mietiskellyt. (Totta, teen sitä usein.) Tulin sellaiseen tulokseen, että maailmassa pitäisi olla enemmän vaihtoehtoja. Vaihtoehtoisia yhteisöjä, lauantai-illan harrasteita, ajatuksia. (Olematta kuitenkaan kovin jyrkkiä, radikaaleja.) Ajatuksesta sanoiksi: 'vaihtoehto' kuulosti erinomaisen neutraalilta termiltä. Googletin. Se tuotti kovin vähän tuloksia.

Missä ovat kaikki vaihtoehdot? (Niitä täytyy olla.)

Mistä ovat löytäneet paikkansa toiset samanmoiset? Missä te siis olette? Siellä varmasti ne vaihtoehdotkin.

Sataisipa jo lumi, niin jättäisitte jälkiä. Pääsisin perille (missä se sitten onkin) nopeammin, sillä en kestä enää tätä, hmmm, renkutusta päässäni. Niin helvetin kylmää, by Uniklubi.

Autumn came today.

2006-09-29T17:54:00.000+03:00

Outoja tuntemuksia. Kuten musiikkikin, on elämä elettynä niin paljon syvempää kuin kirjoissa, levyillä. Miten ihmeessä ihmiset (ylipäätään) kestävät kaikki nämä tunteet ja tunnottomuudet ja hetken onnistuminen, jota seuraa alakuloinen onnettomuus (kuin väistämättä!) ja sanat, tahattomat ja tahalliset tarkoitukset, tulkinnat kuin kielestä toiseen ja riittämättömät ilmaisut - ne, jolloin tekisi vain mieli ottaa toista kädestä ja laittaa se oman sydämensä päälle ja sanoa, että kokeilepa siitä, tunnetko. Ne.

Siksi minä ihailen teitä, meitä. Vähintäänkin siitä syystä.

Ajatella, että ne ovat vain synapseja. Tuntuvat kovin jumalallisilta, suuremmilta kuin. (Tiedättehän.)

Yksi ei muutu: aika kuluu yhä hämmentävän nopeasti. (En voi painottaa tätä liikaa.) Jo monta kuukautta on mielessä ollut Juha Itkosen kirjan nimi, Anna minun rakastaa enemmän.

Jos olisi joku, jolta pyytää, pyytäisin juuri noin, juuri noilla sanoilla.

2006-09-15T20:09:00.000+03:00

Hey, don't leave me this way! Päivät vain kääntävät päänsä ja poistuvat juhlista liian aikaisin. Ne ovat niitä päänsärkyisiä ystäviä, jotka vain katoavat jonnekin jo yhden aikaan, vaikka olisi vielä naurettavaa ja valvottavaa.

Kunpa jäisitte!

Kunhan.

2006-08-20T14:01:00.000+03:00

On elettävä ajan kanssa. Kunhan minulla on aikaa, tulen ja kirjoitan. Jos enää osaan. ;)

Pikkutien Marilyn.

2006-07-11T20:48:00.000+03:00

Rengas on äärettömän kaunis asia. (Ja ajatus.) Pyörä pyöri tänään ja minä viiletin aukion laitaa ja katsoin taivasta, valonsäteitä, jotka selvästi erottuivat vasten illan tummenevaa pilvirypästä. (Jotka vaikuttivat kovin raskailta.) Ajattelin siinä sitten hiukan. Ajattelin, että voiko olla mahdollisesti mitään kauniimpaa kuin kesä ja tämä ilta. (Ja maailma, joka pyörii kuin pyörä.) Minulla on tapana ryhtyä pyöräillessäni (varsinkin alamäessä) ajattelemaan niin vimmatusti, että unohdan pyörän ja sen, että todella liikun ja ohjaan sitä, ja ajaudun kohti ojaa, säpsähdän pyörän rouhaistessa isokivistä sepeliä. Sitten siinä ollaan, taiteillaan ja lähes-kaadutaan.

Tänään, auringonsäteiden luvattuna päivänä siis poljin ja tulin sivuutetuksi - raskas perävaunullinen rekka pyyhkäisi ohi, ja hupsis vaan, hame tuiversi vyötärölle.

Onneksi olin muistanut aamulla laittaa jonkinlaiset pöksyt jalkaan. ;)

Havahtuminen perjantaiaamuna suihkun jälkeen.

2006-07-07T08:37:00.000+03:00

Tämä kesä on tehnyt minulle ja maailmalle hyvää. Aurinko tarraa kaikkeen, enkä osaa olla kriittinen tai kyyninen. (Missä ovat kaikki murheeni?) Heinäkuun auringossa on vain tämä kesä ja tämä ilo. Jos kesä olisi ikuinen, ei minusta olisi mihinkään. Aurinko ja kuumuus todella, todella pehmittävät aivot. Ja aivan kuin sydämenikin olisi auennut.

Metsä, sen puut.

2006-07-04T18:13:00.000+03:00

Tulipa kerran eräs aurinkoinen vapaapäivä ja kirjakauppa ja kirjakauppa. Erlend Loe vaihtoi omistajaa, se oli nyt yksin minun. Jotenkin minuun on juurtunut ajatus, että käre Erlend on hyvä (ellei jopa todella hyvä) kirjailija. Kaikki alkoi vuosia sitten, kun löysin kirjaston hyllyltä kirja, joka oli punainen ja jonka kannessa oli hakka - voitteko kuvitella! Sen kauniimpaa kirjaa en ollut nähnyt, ettäkö punainen ja vielä hakkakin kannessa, puuh. Sitten minä otin ja lainasin ja nousin junaan ja matkustin ja luin. Ja unohdin! (Onneksi VR postitti sen takaisin kirjastoon.) Myöhemmin otin ja lainasin jälleen, mutten enää noussut junaan, vaan pidin yksin huolen, että pääsin kirjasta perille. Ja olipa se! Sepä oli todella hieno, sillä minä samaistuin kirjan päähenkilöön oikein kovasti, tykästyinkin. Katsoin tarkasti Alanis Morrissetten videon (Ironic), jossa tytöt matkaavat autolla, ja mietin, kuka heistä minä olisin.

Minä istutin kukkani syvälle ja se kasvoi, kukan nimi oli "Erlend Loe on aika jees". Myöhemmin lainasin samaisesta kirjastosta L:n ja Tosiasioita Suomesta ja Naisen Talloman ja Maria&Josén. Mutta voi, laiskanlaisesti pyyhki silmä rivejä: vain Marian ja Josén tarinan saatoin loppuun. (Naisen talloma otti minua niin päähän, että suhteet ja asioiden suhteellisuudet unohtuivat, saivat tuta minun ärsyyntymiseni.) Ja yhä minä vain ajattelin, että on se Erlend ihan jees ja kasvatin kukkaa.

Mut sitten se saapui se surkea Doppler, sen arkinen väsynyt mitättömyys. Ja meri oli niin kaunis sinä iltana, kun mä tajusin, ettei Erlend taidakaan olla niin kovin jees. Doppler kertoo miehestä, joka muuttaa metsään, joka tappaa hirven, joka adoptoi vasan, joka juo litran rasvatonta maitoa päivässä, jolla on poika ja tytär ja taas poika. Minusta tuntuu, että käre Erlend on yksi heistä, jotka eivät luo varsinaisesti mitään uutta, vaan ottavat vaikutteita, liimaavat, leikkaavat ja kirjoittavat second hand -tekstiä. (Siis: tarina ja sen sävy, sanoma jää kielen ja aasi(maiste)nsiltojen varjoon.) Kun luin Marian ja Josén tarinan (joka on kyllä oikeinkin hauska ja yllättävä kirja), jossa pieni mies asuu suuren naisen sisällä (ja muun muassa polkupyöräilee hänen sisällään!), se toi minulle mieleen Almodovarin Puhu hänelle, jossa on mustavalkoinen mykkä kohtaus, jossa pieni mies kapuaa naisen jättivaginaan. (Tämä taas toi minulle mieleen sen Robin Williamsin elokuvan, jossa hän näyttelee lääkäriä ja rakentaa oviaukkoon reidet ja jättivaginan, josta mennään sisälle rakennukseen.) Ja nyt, Dopplerissa, Erlend aloittaa tarinan Robert Frostin runokatkelmalla...

The woods are lovely, dark and deep,
but I have promises to keep,
and miles to go before I can sleep
miles to go before I can sleep

Mielestäni koko kirja pohjautuu tähän runonpätkään, tähän ideaan - Erlend painattaa parodian! Jos nyt oikein ymmärrän (ja sitähän minä en voi tietää), Robertin runon sävy on varsin synkkämielinen. Hän kaipailee kovasti - yksinkertaisesti - pois. (Se ei ole kuitenkaan helppoa, sen tiedämme. Aina on velvollisuuksia, tärkeitä, tähdellisiä tehtäviä, jotka täyttävät tunnit, päivät ja taas tunnit, päivät.) Erlend katsoo runoa kuin säätiedostusta (säätiedotuksissa hyvin usein vertauskuvalliset asiat, kuten "synkät pilvet", ovat vain ja ainoastaan rajattuja määritteitä luonnonilmiöille): on siis mies, joka haluaa metsään. Erinäiset velvollisuudet (lapset, vaimo, rasvaton maito, vasa, toteemipaalu) estävät häntä kuitenkin harppomasta pysyvästi kuusikkoon, seuraamasta sisäistä ääntä, joka kuiskii: "Metsään haluat mennä nyt ja sillä hyvä!"

Ja voi, minä kysyn: Miten joku voi tyytyä tällaiseen? Elää nyt parodiasta! (Eikö jokaisella olekaan tarvetta tehdä jotakin tärkeää, merkityksellistä? Hmmm, minulla ainakin on, vaikken olekaan kovin luottavainen, että todellisuudessa niin on.)

Niin, ja Dopplerin ammatin olisi ehdottomasti kuulunut olla maata harppova: esimerkiksi veturinkuljettaja tai lentäjä tai veneilijä. (Suuri epäkohta.)

Alaniksen kappale Utopia on muuten sanoituksellisesti todella kaunis.

Niityllinen kuuheinää.

2006-06-30T20:31:00.000+03:00

Kesäisessä yössä mietiskeltiin sitä, millainen laulu kunkin elämä olisi. Minä tarjosin muille Abbaa ja niin edelleen (kaikkea iloista ja positiivista, siis) ja sain itse vastalahjaksi "jonkun nyyhkykappaleen". No anteeksi nyt vaan, mutta tämä on vain kesäflunssa - en minä vuoden ympäri niiskuta! Ja vaikka joiltain osin lauluni olisikin hidas ja whitneyhouston, niin ystävien tehtävä ei tosiaan ole sanoa sellaista. Ystävien tehtävä on sanoa juuri Abba tai Queen, mutta ei nyyhkykappale!

Asiasta kukkaruukkuun.

(Hihi. Olenpa hauska.)

Minun täytyy huomenna niittää, uskomatonta. Parhaimpia aurinkoa hehkuvia kuulaita päiviä meille kaikille. Tutkimusteni mukaan parhaita kesäherkkuja ovat kaupan lihapiirakat (välissä ketsuppia ja ruukkusalaattia), maito (litra päivässä), voileivät (uskomatonta, kuinka hyvältä ne voivat maistua) ja jääkaappikylmä tölkkiananas (tosin se täytyy viilentää pakastusrasiassa, maistuu näet paremmalta niin). Näinä kuumina päivinä on ehdottoman tärkeätä juoda paljon siideriä ja karpalolonkeroa.Varsinkin tuota lonkeroa. Aivan, ja katsoa kenen kelkkaan nousee ja kenen kelkkaa juo!

Äärettömän tärkeää on myös muistaa iskeä silmää! Näin!

(Ympäri vuoden on syytä ihailla Bill Murray'ta.)

Varokaa autoilevia murmeleita.

Suu poikki.

2006-06-26T22:08:00.000+03:00

Minä ajattelin piirtää nyt tähän pisteen. Eihän mikään tietenkään katkea niin vain, katkaisemalla (niin tekee vain teippi tai lanka), mutta mitä sitä tuomaan sitä suruani tännekin. Kaikkialle minä sitä kannankin, mhmm.

Pojat lohduttavat. Voi pojat, pojat, mitä menittekään tekemään.

Saima sanoo, että "on maa, johon kaikki polut katoaa". Hän viittaa tässä siis taivaaseen. No, Neon 2:n pojillakin on jotakin sanottavaa, nimittäin "ei polku tää vie mihinkään, nyt sen nään, kun vihdoin silmät aukaisen".

Hihi. (Siitäs sait, Saima.) ;)

Poikiin voi aina luottaa!

(Valitettavasti alienit kaappasivat runon, joka oli tässä aiemmin.)

Kun suljen silmäni, hän on täällä taas.

2006-06-24T18:25:00.000+03:00

En oikein vieläkään ymmärrä, että hän on poissa. (Mutta silti hän on!) Ja 'poissa', mitä se merkitsee? Niin, "paremmassa paikassa", "taivaallisessa valtakunnassa", niin niin. Mitä minä niistä, mitä minä niillä teen? Enhän minä usko, siksi luin Saima Harmajan sanat rauhan maasta kuin uutiset. Minä ajattelen, että tämä oli nyt kertakaikkisesti tässä, siksi se niin pahalta tuntuukin. Emme enää kohtaa tässä elämässä, tässä muodossa, tässä tietoisuudessa - sinä olet nyt aivan täysin minun ulottumattomissani. En saa sinua kiinni, vaikka kuinka kiirehtisin. Saatan ainoastaan muistaa vähäiset, sumeat muistoni ja koettaa kestää tämän hämmentävän surun kokemuksen. Tekisi mieli huutaa: "Hei, ei tää enää oo hauskaa!" Voisin huutaa myös: "Hei, mikä juttu tää on?" Tai vain: "Hei!" Myös pilliin voisin puhaltaa.

Ainoa, mikä hiukan tyynnyttää, on se Depeche Moden kappale, jossa hengitetään raskaasti, syvään. Ja Waiting for the Night to fall.

Puuh.

Maailma lyö yhä tahtia ikään kuin mikään ei olisi toisin. (Olen hiukan hukassa kaikkeni kanssa, kaikkien avokkaideni, avonaisten asioideni kanssa. En osaa sulkea mitään, asioita tai astioita, vaan lopulta sotken vaatteeni ja lattian - ja elämän.) Pidetään tämä rytmi, tämä rutinoitunut malli, pidetään tästä kiinni, pidetään jostakin kiinni. (Muttei toisistamme, kesäisin ihmisiho on kuuma.) Kun pidän tarpeeksi kauan kiinni, osaan jo ilmankin ja voin siirtyä pitämään jälleen (kiinni) muista asioista.

Näin käy, kun on juhannus, eikä ihmispolo osaa oikein olla missään asennossa. tai olla ylipäätään.

Taraxacum officinale

2006-06-22T21:10:00.000+03:00

Iltapäivästä herää odottamaan päivän loppua: istuu pöydän takana ja usuttaa kelloa raviin. Jalat liikkuvat hermostuneesti, ne tahtoisivat juosta - ei mahdollisimman kauas, vaan kotiin. Sitten jostakin tulee joku, joka kääntyy katsomaan vielä uudestaankin ja sanoo: "Sinä siinä olet kuin kukkanen."

Oh. (Ja tämä kääntyjä oli jo vanhempi rouvashenkilö, mikä tekeekin kommentista minulle arvokkaan. [Anteeksi, mutta minä harvemmin kuulen mitään tällaista.] Hänellä tuskin oli salattuja motiiveja.)

Hymy yllättää yhä silloin tällöin kuin laiskasti rantaa huuhtova aalto. Itsetyytyväisyys on huipussaan: "Olipa se. Vieläpä niin, etten ollut vain 'kuin kukka', vaan 'kuin kukkanen'." Tällä hetkellä ero tuntuu hyvin suurelta.

Juhannuskin tulee.

Ja menee.

(Ehkä tähän "kaikkeen" on syynä spelttipuuro, jota keitin muutaman kerran menneellä viikolla. Kannattaa siis syödä spelttiä.)

Lepäilyä ja tuijottelua ja hiukan valokuvausta. Ja erittäin kekseliäitä otsakkeita.

2006-06-20T22:05:00.000+03:00

No niin, tiedossa on luvatut valokuvat elämysmatkalta. Retkeen kuului tietenkin paljon lepäilyä...

...ja lempeänsiniseen kattoon tuijottelua. Aamuinen kuumuus ajoi uneliaat lepäilemään ja tuijottelemaan ulkoilmaan. Musta möykky kuvan oikeassa alakulmassa on matkatoveri.

Minun oli kyllä tarkoitus ottaa lisääkin julkaisukelpoisia valokuvia, mutta mutta...

...kävi niin ikävästi, että päähäni tipahti parikin kummallista laatikkoa, ja vajosin koomaan! Niinpä en voinut valokuvata, höh.

Ensi kerralla sitten. ;)

Alusta.

2006-06-19T20:14:00.000+03:00

Ensinnäkin, kiitos aasille. Sinun ruskean karvasi samettinen tuntu sai minut jaksamaan kylmässä yössä - ja työsikin hoidit hyvin. Olet ansainnut vehreämmät niityt.

Jokseenkin lystiä oli, tietenkin. Ostin kebab-aterian, jossa oli baby-chili. Olin eturivissä, kerran. Sain kaksi kertaa nyrkistä (vahingossa, ilmeisesti). Nenäni paloi, joku huomauttikin "Olet punainen". (Kiitän.) Aurinko paistoi. Mikäli ensi vuonna tunnen tarvetta suunnata moisiin karkeloihin, aion kyllä muuttaa hieman konseptia niin, että "jokseenkin lystin" sijaan minulla on "täysin lystiä" tai "äärettömän lystiä". Niin, ja katsoa, että teltta on leveämpi kuin 120 senttimetriä.

Ja hauskaa, Seinäjoen lämmössä sain tietää, että ystävä näkee jokaisessa tietyn värin, kutsukaamme sitä nyt vaikka auraksi. Jos olisin aiemmin tiennyt, että olen punainen (hauska väri, tosin mieluummin olisin keltainen), en olisi vastannut punaista hehkuani kommentoineelle, että olen ollut auringossa, vaan että hehkun aurani väriä.

Kun palailin seikkailusta kotiin, ihmiset huudahtelivat: "Ei voi olla totta!" Kyllä se voi, ja onkin. Vuoret todella liikkuvat, nyt muuallekin kuin vain Muhammedin luo. Pienet mäkäräiset purivat minut kumpuilevaksi vuorijonoksi, ajattelin avata hiihtokeskuksen.

Hmmm, myös minä olen joutunut toteamaan, että kesällä on vaikea ajatella - mitään. Kaikki on kevyttä, leijailevaa. Ajatus harhailee, ja käsi eksyy kynän varresta, näppäimistöltä lampaan turkkiin tai kiirehtii pitelemään jäätelötuuttia. Taivas on päivä toisensa jälkeen täysin pilvetön ja kaikki liukuu yhdeksi suureksi hehkuksi.

Ajatukse, piilotellako tahdotte? Tällä ilmalla minä en juokse, tulkaa takaisin. (Epäilen, että ottamallani särkylääkekimaralla on jotain tekemistä tämä määrittelemättömän hehkun kanssa. Sain muistoksi flunssan, tahdoin taltuttaa sen. Täytyy olla huolellisempi, tahdon aivotoimintani takaisin.) Kertokaa, mitä nämä tunteet ovat.

Väliaikanumero.

2006-06-15T22:02:00.000+03:00

Heippa kaikille! Kuinka hauska viikonloppu onkaan tiedossa, lähden nimittäin Seinäjoelle haisemaan, palelemaan yöllä ja syömään huonosti ja epäterveellisesti. Koska itse en ole paikalla kertomassa "hauskoja" "juttuja", olen hankkinut sijaisen, oman aasini! Hän on hauska, vaikkakin hiukan hiljainen.

No, toivottavasti minulla on hauskaa, ja toivottavasti pääsen vielä joskus syrjäyttämään tuon aasiparan. (On mahdollista, että kuolen seuraavien päivien aikana esimerkiksi nälkään - ja sehän tiedetään, kenen vika se olisi.)

Tässä vielä pari kuvaa aasista:

Aasin lempeä katse.

Aasi ujona, tulossa tutustumaan uusiin tehtäviinsä. (Huomaa samettinen karva.)

Koska olen huomannut sen hauskuuden, otan luultavasti paikan päällä muutaman valokuvankin (itsestäni, alasti). No, sitten nähdään. Hauskaa viikonloppua kaikille, terveisin Å ja aasi.

Ajatelma:

Kesällä on kivaa. En jaksa ajatella mitään. Mmmm, porkkanoita.

Niin se menee.

Ihastuttava keltainen hohde.

2006-06-13T19:44:00.000+03:00

(Apua. Olen langennut - taas.)

Amazon.

2006-06-11T20:58:00.000+03:00

Amazon, virtaavia vesiäsi minä kumarran syvään. Sinun ehtymätön juoksusi on odottamaton: tänään olit minulle suopea. Amazon, sinä suot meidän astua vieraisiin maihin, tuot vuoren odottavan luo.

Olen jo pitkän aikaa yrittänyt kovasti etsiskellä islannin kielen kelvollista itseopiskelupakettia löytämättä kuitenkaan edes kelvotonta - kelvollisista sitten puhumattakaan! Jännittävien käänteiden ja linkkien (hah) kautta minä sitten purjehdin Amazonille ja löysin parikin kelvollista opiskelukokonaisuutta, joissa on mukana myös CD. Yläasteen parin vuoden enemmän tai vähemmän intensiivisen saksan opiskelun saavuttamalla "kielitaidollani" onnistuin - todella hämmästyttävää - tilaamaan mielenkiintoiset opukset. Miten lempeästi maailma minua kohtelikaan!

Nyt en kuitenkaan tiedä, mitä minun tulisi nyt tehdä. He lähettivät jonkinlaisen vahvistuksen sähköpostiini (vain "jonkinlaisen", sillä valitettavasti saksani jumiutui täysin yrittäessäni saada siitä selkoa), mutta... vahvistuksen mistä? Tulisiko minun nyt tehdä tilinsiirto jonnekin (Minulla ei kylläkään ole tili- tai viitenumeroa, mutta ajatushan se on tärkein, eh?) vaiko odottaa heidän yhteydenottoaan, tai laskutuksen ilmestymistä nettipankkiin - he nimittäin vaativat Electronini numeron. Hmmm, mutkikasta. Jos jollakin on tietoutta/kokemusta tästä asiasta, ottaisin mielelläni ja erittäin kiitollisena neuvoja vastaan. Minä niin tahtoisin ne kirjat. :)

Hmmm, olen myös vihdoin päättänyt identifioitua Chagallin maalaamaksi tytöksi, joka lepäilee kukkapuskassa. Ajatus tuntuu hyvältä, oikein kesäiseltä, sillä kesällä on paljon kukkia ja minä niin pidän lepäilemisestä - tosin vaatteet päällä, ainakin ulkosalla.

Tuo Chagall-ystäväisemme on muutenkin aika "hurja tyyppi".

Ilmeinen yhdyntä.

Tuota...

Hämmentävää puuhailua kuunvalossa.

Minun piti liittää joukkoon vielä erittäin säädytön kuva merenneidosta, jonka rinnat ovat paljaina, mutta - huoh- valitettavasti se ei onnistunut. Kaikille kuitenkin varmasti kävi selväksi, että hyvin säädytöntä tämä meininki on. No hyvä.

Minä todella, todella pidän Islannista - olen aina pitänyt. Toivon kovasti joskus eläväni siellä, ehkä kuolevanikin. Tuntuu hyvältä, että on tällainen toive, jokin unelma, jota tavoitella. Minä käsitän Islannin kuten Simon&Garfunkel Gracelandin - kappaleessa, ainakin. Jos olisin mies, ehkä minuakin viihdyttäisi enemmän tuo Grace. Nyt on käynyt kuitenkin näin.

In Graceland, in Graceland/I'm going to Graceland/For reasons I cannot explain/There's some part of me wants to see/Graceland/And I may be obliged to defend/Every love, every ending/Or maybe there's no obligations now/Maybe I've a reason to believe/We all will be received/In Graceland

Minä uskon, että Islannin tuulessa tummat pilvet kaikkoaisivat nopeammin yltämme, sen kohinassa eivät ilkeät puheet kuuluisi. Ja olisi paljon villapaitoja, käytännöllistä pukeutumista ja särmää. Se kuulostaa hyvältä.

jKr. No, "opiskelinhan" minä lukiossakin yhden kurssin saksaa.

jKr. nro 2 Blogille hyvää neljäsosavuosipäivää! Ja pitkää ikää!

jKr. nro 3 Harmillista, tuo kuva asettui kyllä huomattavan huonosti aloilleen tuohon sivupalkkiin. Ikävää.

2006-06-10T16:09:00.000+03:00

Kun hämärä tulee, kysy siltä, onko ihmisen hyvä olla yksin.
On, on, se vastaa, ja ei, ei.
Sitten se menee taas menojaan.

- A. Salmela

Miten huutaa minulle avaruus, miten kirkuvat tähdet ohimoni läpi.

2006-06-10T14:21:00.000+03:00

Niin on kirjoittanut Kaj Chydenius, enkä minä kadehdi häntä. Minä pidän hiljaisuudesta, siitä, että kuulee oman hengityksensä. Luulen, että mikäli tähdet kirkuisivat ja avaruus huutelisi hutelemistaan, olisin vain harmissani. Minä toivoisin tämän maailman olevan lempeä ja hyvä, ei kirkuva tai huutava, vaan - hyräilevä. Se hyräilisi meidät iltaisin uneen, aamuisin valveeseen ja kantaisi meidät aina viimeiseen henkäykseen asti, jossa kuulisimme (ehdottomasti) hiljaisen laulun: "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..." Ehkä joku pitäisi kädestäkin, aina silloin tällöin.

Hmmm, kaikki minun sanani tähtäävät vain yhteen: lohtuun. Olen jo pitkään miettinyt, tuleeko ihmisen hahmottaa asiat niin kuin hän ne näkee vai niin kuin hän toivoisi ne näkevänsä. (Minusta kyse on valinnasta.) Esimerkiksi, tämä kuolemantapaus ei tullut minulle yllätyksenä. (Siitä syystä olen lähinnä vain lamaantunut, vain hiukan järkyttynyt.) Minä olen yrittänyt ennalta valmistautua, ajatella: kuoleman on kuin kotiinpaluu, hänet se tahtoi ja hän tahtoi sen. Mutta mihin minä siltä pääsisin: niin olen yrittänyt ajatella. Mitä pohjimmiltani uskon, sitä en tiedä. (Olen peittänyt sen ilmeisen hyvin.) Surussa ihminen turvautuu helppoihin ratkaisuihin, sen olen huomannut. Minusta on tullut laiska ja pelokas, rakennan itselleni mielenrauhan kuin linnan, hankin kestäviä, vahvoja, positiivisia tiiliä - ajatuksia, kuten "Kaikki kääntyy vielä hyväksi".

Minä selviän noiden mahdollisesti katteettomien ja kuluneiden uskomusten avulla, mutta samalla joku jossain huutaa, aina: itsepetosta. Hän ei hiljene, hän on minussa.

Vaikeinta on ollut nähdä toisten suru ja ikävä. Vaikeinta on ollut kuunnella puhelimessa ystävän puhetta: "Hän on nyt paremmassa paikassa." ja vastata alistunut "joo" jokaiseen virkeen perään, olla huutamatta "Haista paska!". Vaikea olla sanomatta hänelle: "Älä soita tänne enää koskaan!" Vaikeaa olla ajattelematta häntä itsekeskeisenä, ajattelettomana ystävänä, joka soittaa tuuliselta kadulta, nauraa puhelimeen ja puhuu läheiseni kuolemasta kuin säästä. Vaikeaa olla pettymättä. Vaikeaa olla tässä, olla lähtemättä mihinkään. (Kuulun niihin, jotka juoksevat.) Tekisi mieleni leijua pois, kääntyä, jättää. Minun henkinen klaustrofobiani leimahtaa, mutta tässä on seistävä - joku meni jo, muiden osa on jäädä.

Mihin minä merkitykseltä pääsen.
Kaikki on kannettava, höyhenessä linnut,
tuulenvireessä myrskyt, suudelmassa erot ja intohimot.
Miten kuvittelin kulkevani tämän elämän halki
kevyesti ja irti, takertumatta.

A. Meriluoto

Yhä pahenee. Vauva ei nauranut minulle, vaikka ääntelen kuin apina ja leikin kuurupiiloa. Taidan olla "ihan perseestä". Tein jokin aika sitten testin, joka mittasi kykyäni rakastaa ja kävi ilmi, että olen yhtä tunteellinen kuin lepoitiö. Testi tiesi kertoa, että "While others may only see the outside of you, there is quite possibly a real living and feeling person inside of you.". Quite possibly?! Toisaalta "You could be loving, if you gave it a try.". Huoh. Kaiketi huonomminkin voisi mennä, nimittäin jos olisin kivi, en voisi rakastaa ensinkään! :)

Taidan mennä opiskelemaan ihmisyyttä.

Meno-paluu.

2006-06-08T19:42:00.000+03:00

Terveisiä Rovaniemeltä. Se kebab oli muuten iso. Minun piti ottaa siitä oikein kuvakin (Tunnustan: olen syyllinen.), mutta - tietenkin - unohdin. Kuin korvaukseksi kuvasin sitten hiukan muuta, kaupunkia, kuuta.

Apua! Karhu!

Outo tummiin pukeutunut hahmo. Onkohan se ankeuttaja?

Lajitoveri, pönttö.

Kaunis Rovaniemen aamu.

Onkohan tämä peruja niiltä ajoilta, kun "Lappi oli jättiläisten maana". Haltin häät oli lempikappaleeni noin 10-vuotiaana. ;)

Rovaniemen ainoa postilaatikko? Olin jo harmistua, kun koko kaupunki tuntui olevan minua ja maisemakorttejani vastaan.

Rovaniemen viileässä aamussa kuulin suru-uutisia - osanoton. Niin kääntyi syntymäpäivä kuolinpäiväksi ja minä ajattelin: me itkimme sinut uneen. Annoithan minun saattaa sinua, olit ajatuksissani. Rovaniemi olisi ansainnut iloisen kertomuksen, sillä se oli (on, yhä se seisoo) kaunis kaupunki.

Ps. Oliko sinun pakko lähteä? Minne sinä menit? Kuuletko minua? Ja... Näenkö sinua enää koskaan?

Lepää rauhassa.

2006-06-04T21:08:00.000+03:00

Ai niin.

Hyvää syntymäpäivää! Minulle! Tiistaina!

En sanonut terveisiä kenellekään.

2006-06-04T11:53:00.000+03:00

The tale of three:

Paras mielenterveyden ylläpitäjä - ainakin omalla kohdallani - on kyky nauraa sille kuinka absurdia eli järjetöntä elämä on.

Niin.

Anteeksi, pieni tekninen häiriö. Vanha nauha oli jäänyt kelauslaitteeseen.

Hetkinen...

Hetkinen...

Hetkinen...

Ja sitten se jo loppuukin, ennen kuin oikeastaan edes alkoi. Huoh. Minusta tuntuu nyt hiukan siltä, että kuolen. Heikko valo tulee huoneeseen, jossa on ohuet verhot ja lanka, jolla elämääni punon, on tänä aamuna hiukan rispaantunut. Sanotaan nyt niin, että sen varaan en riippusiltaa rakentaisi. Tämä sunnuntai ei ole minun päiväni, aih.

Minä olen lähdössä huomenna tutkailemaan tätä maailmaa... Rovaniemelle! Kyllä! Syömään... Lordi-kebabia! (Sellainen täytyy ehdottomasti syödä kerran elämässä. Ja mikä olisi parempi syy matkata Rovaniemelle?) Kyllä nyt kebabin (jossa on 220 grammaa lihaa) vuoksi, aina.

Kiitos haasteesta. Luultavasti se onkin jo kiertänyt kaikki, mutta: "Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi."

Tuo herkkä tarinani, se todella kuvastaa elämääni. No, minä palaan asian viereen muutamien päivien kuluttua. Nyt lähden etsimään appelsiinimehua... ja ehkäpä popkorneja. Elämä, mhmm, voittaa lopulta.

Mrrröy.

2006-05-31T13:13:00.000+03:00

Talven viima, pakkanen,
ajavat karhun uneen,
kevään tullen taas nähdä voi
nallen havahtuneen.

Lehdistä olemme lukeneet: nyt on karhujen aika. Tänäkin aamuna toimitti Aamulehti uutisia Annalan karhuhavainnoista. Kyllä minuakin vähän mietityttää, voiko metsään mennä. Siis, voiko metsään mennä ilman, että hölmö sydämeni juoksee lisälyöntejä ja makaan maassa näytellen yhden hengen teatterissa: karhu, katso, minä olen kuollut. (Mielestäni eläin kyllä haistaa kuoleman, mutta mitäpä minäkään tiedän...)

Totta kai voi, mutta enhän minä sitä usko. Epäilyttää.

Tämä epäilys istuu tiukassa, sillä minä tiedän, että karhut juonittelevat, kasvavat talojen vertaisiksi, järjestäytyvät armeijaksi ja kuolaavat aivan uskomattoman paljon. No, ainakin Japanissa. Minä suosittelen: katso Hopeanuoli. (Summa summarum; seonnut karhu kerää karhuarmeijan ja terrorisoi japanilaista kylää. Koirat kokoavat suuren armeijan ja haastavat karhut taisteluun. Myös traagisia sivujuonia.) Lähes kymmenen tuntia kuolemattomia lausahduksia, kuolevia koiria ja kuolettavia hyökkäyksiä. Niin, ja "tuoretta karhunpaskaa". (Suora lainaus.)

Ja tarina jatkuu.

Å metsään hiipi,
hänet hammas terävä riipi.
Kämmen taputti posken, pään,
piirsi pisteen elämään.

Uni jää eiliseen,
herää Å aamuun myöhäiseen.

Ajattelee: onneksi se on vain fiktiota. Katsoo kuitenkin aina olkansa yli. Vieläkin.

Mies paikallaan.

2006-05-30T11:58:00.000+03:00

Näinä päivinä on helposti saanut kylmää vettä niskaansa, on satanut paljon. Tein tänä aamuna tarot-pöydän, se lupasi hyvää. Ja eilen minä asioin ulkosalla, parikin kertaa. Siellä minä istuin ja ymmärsin vihdoin, mitä se Samuli tarkoitti!

Tavallaan jokainen on surullinen
ja yhtä kaltevalla
pinnalla

Hänhän on aivan selvästi käynyt samassa huussissa kuin minä! :) Niin, pinta oli kalteva ja olokin hiukan surullinen. Harmittelin itsekseni, miksi ihmeessä nämä kaltevat pinnat, eikö elämä ole jo muutenkin niin hauras ja kiikkuva keino, eikö kukaan ymmärtänyt, että tämähän tuntuu, eihän tässä voi istua. Minä inhosin jo lapsena huvipuistojen huvitalojen kaltevia lattioita (Mitä huvittavaa niissä on?) ja liikkuvia portaita, joita oli vaikea kiivetä.

Minusta ihmisen tulisi aina saada ansioidensa mukaan (ainakin lapsena, kun maailma on vielä hallittavissa): portaiden tulee olla kiinteät, jotta yritys palkitaan.

Muutenkin kiinteät asiat ovat tärkeitä: jokaisella on oltava jotakin, jokin, mikä ei häviä. Jokin linkki, ikään kuin yhteys entiseen, kaikkeen siihen, mikä ennen pitkää jää taa. Minä en ota valokuvia, omista kameraa, ehkä siksi pyörittelen tätä niin paljon. Niillä, jotka kuvaavat hetket, ei ole huolta. Heidän ei tarvitse etsiä kiintopistettä jostakin paikasta tai tavarasta, heillä on jo itse hetki, paperilla. Kun tarkemmin ajattelee, he ovat ylivertaisia kuvineen. Minulle on hämärät mielikuvani, jotka eivät kuvaa tapahtumia sellaisina kuin ne olivat, vaan sellaisina kuin minä ne näin. Heillä taas on objektiiviset kameransa, objektinsa, kuvansa. Aivan totta: kuva ei valehtele, kuva kertoo enemmän. Toisaalta, minä inhoan todistusaineistoa. Jokaisen tulisi olla omaa omaisuuttaan, minä tahtoisin lähteä täältä ja viedä kaikki paperini, ajatukseni mukanani. Ja kuvani. Ajattele näin: laaja matto, jossa jokaisella on oma säie. Kun ihminen lähtee, sanotaan ajasta ikuisuuteen, hänestä jää kuvia ja nimi tietokantoihin. Säie on kuin kuollut rihma. Tämä elämän matto harvenee, on täynnä repaleisia, ammottavia kuiluja, aavekkoa. Jos taas ihminen lähtee kaikkine lonkeroineen, vanha säie katoaa täysin ja sen tilalle voidaan kutoa uusi. Ennen ei kuolleita muistettu näin, he olivat enää mielikuvia, jotka hiipuivat hiljaa pois.

Mattomme on nyt todella harva, ja täytyy sanoa, että tässä minun on järkeä yhtä harvassa. Yksinkertaistettuna: valokuvaus ei ole juttuni, millään tavalla. Ja toisaalta: minä pidän konkreettisesta asioista, kolmiulotteisista.

Pöydistä, tuoleista. Sellaisista.

Ja sitten, paikoista! Miten jokainen saisi oman paikan - konkreettisen ja kuvainnollisen -, sitä en tiedä. Paha Vaatturi on pariinkin otteeseen kehunut Mana Manaa, joten minäkin eksyin tälle yhtyeestä kertovalle sivustolle. Etusivulta löytyy yhtyeen laulajan Jouni Mömmön (joka ilmeisesti sitten kuolikin mömmöihin - tämä voisi olla hauska yhteensattuma, jos ei olisi jo surullinen) lausahdus: "Tärkeintä vaan on, että on joku paikka missä olla." Niinpä.

Mitäpä sitä enää muuta sanomaan. Ai, jossain luki: Tie vie aina kotiin asti.

Tie ehkä vie, mutta kaikki eivät jaksa kulkea. Typerä lause. Typerä kaikki. Vielä vuosi vaaleihin. Olisivat jo, että tuntisi voivansa vaikuttaa.

Welcome aboard.

2006-05-28T09:30:00.000+03:00

Tulevaisuus on mietityttänyt minua, paljon. (En voi kuin olla pahoillani niiden puolesta, joita tulevaisuus ei askarruta. Silloin turtuu, luulisin.) Olen kovasti yrittänyt keksiä, minne olisi mukava päätyä. (Ja jos totta puhutaan, kaikki on mahdollista.) Ja eilen se tuli luokseni kuin humahdus.

Siis, nythän minun ei tarvitse enää miettiä. Kaikki on yhtäkkiä kovin selkeää...

Å putkahti maailmaan eräänä koleana iltapäivänä. Välittömästi näki että hänestä tuli sekasikiö. Perhe oli valtava ja he söivät vain hedelmiä. Koulussa hän pärjäsi hyvin huonosti, siellä häntä ei kiusattu.
Jo opiskeluaikoina häntä alkoi oksettamaan emut, niinpä mielipuuhaksi tuli sukellusveneet.
Å kehittyi seitsemännelläkymmenellä varsin dorkaksi. Päähänsä hän sai vihreät hiukset, sekä mustat silmät.
Alkoholin käytöstä päätellen hän oli todella v-mäinen. Lempiruokaansa mätäpaisesoppaa hän sai työskennellen hiuskarvannostattajana.
Å ei tupakoi mutta käyttää nuuskaa ollessaan kenkäkaupassa. Alkoholia hän juo häissä.
Hän vaihtoi itselleen puolison jonka kanssa ei kuitenkaan uskaltanut mennä naimisiin.

Sen pituinen se.

Jopa helpotti. :) Tosin tuota sukellusvenekohtaa hiukan ihmettelen, sillä oikeastaan minä vähän kammoan sukellusveneitä. Voisin kyllä aivan mielelläni matkustaa sukellusveneessä, mutta ne ovat ulkonäöltään todella uhkaavia - varsinkin Herrasmiesliigan Nautilus. (Sydämeni sykähtelee yhä nopeammin.) Luin kyllä jokin aika sitten lehdestä (kyllä, osaan jopa lukea) pienestä kahden hengen keltaisesta sukellusveneestä, jonka nimi on Pallero. Se vei sydämeni. Olisipa kohtaloni halkoa Pallerolla maailman meret, sillä se tuntui hyvin ystävälliseltä - toisin kuin Nautilus! (Ensin toki on odotettava muutama vuosi, tarkemmin sanoen kunnes olen karvaurallani ansainnut tarpeeksi ostaakseni 500 000 euron arvoisen Palleron.)

Ja totta kai minun sukellusveneessä laulettaisiin! Niin, kaikki tietävät, mitä laulua.

So we sailed off to the sun,
Till we found a sea of green,
And we lived beneath the waves...

In our yellow submarine

Molskis, sano Eemeli.

2006-05-23T20:25:00.000+03:00

Aamu oli sumuinen kuin tuhat hevosta höyryäisi toinen toisensa vieressä, ja niiden laidun olisi tämä maailma. Sellaisina aamuina voi tutullakin tiellä olla ekyksissä. Niin kävi. Herätä, nostaa jalka laidan yli, sitten toinen. Miettiä, oliko jalka oikea vai väärä - vaiko vasen. Miettiä, oliko sillä oikeastaan merkitystä. Katsoa ihmistä peilistä, avata suu, jauhaa. Niellä. Sellaisia olivat ihmisten aamut.

Sinä sumuisena kupeiltaan hikoilevien hevosten aamuna tapahtui outoja. Tarinamme päähenkilö, ihmisenkuvatus, nosti kyllä jalan onnistuneesti, heilauttipa vielä mallikkaasti laidan yli. Toinen seurasi perästä. Kuin raskas paino mies putosi. "Oho", hän ehti sanoa ennen kuin molskahti veteen. Se oli sattuvasti sanottu.

Kaikui huuto: "Mies yli laidan!"

Köysi laskettiin, mies nostettiin. Hölmistyneenä hän tarttui auttavaan käteen ja huomasi olevansa märkänä, kylmissään jälleen omassa sängyssään. Myöhemmin hän sai selitellä märkiä lakanoita.

Siitä päivästä lähtien hän katseli ympärilleen, eikä kävellyt kuin unessa kellon ympäri. (Lattian olemassaolo piti tarkistaa, mikään ei ollut enää itsestäänselvyys.) Hän näki paljon.

Sinä, jossa valtimot risteilevät kuin villiintyneet joet (ylhäältäpäin katsottuna muistutat Venetsiaa tai ehkä Niiliä, joka monistaa itseään kaikkiin suuntiin) ja joka puhut omaa kieltäsi. Sinä, jolla on rajat ja rajoitukset ja rajallisuus, silmissä raja ja raja (tai ei), ja joka huutaa uhkarohkeille ihmisille (kenties pimeässä, kun he kävelevät sillankaiteella – ennen putoamista, luonnollisesti) ”Jotain rajaa!”. Sinä, joka rajaat tekstisi, puheesi, ajatuksesi, rajaatpa ihmisetkin niihin joita tavataan ja niihin joita ei ja niihin joita ei missään tapauksessa, rajaat käsityksen itsestäsi. Sinä, jonka kaukaisimmat alat sinertävän talvisin (minun jalkani ainakin, kun ne ovat ristissä, kun istun tietokoneella, aamukahvilla, nojatuolissa, sängyn reunalla) ja joka harrastat diplomatiaa. Sinä, joka dokumentoit oman historiasi ja julistat aikakausia alkaneiksi, loppuneiksi. Sinä, jonka kaikki tuntevat nimeltä.

Ja minäkin.

Jokainen on harvinainen. Aamujemme tulisi olla sellaisia, että ehtisi rauhassa vähän ajatella, herätä ja olla hiukan onnellinenkin. Aamut, päivät menevät kiireessä nopeasti, kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.

Poliisi yritti rekrytoida minut tänään junassa. (Ehkä näytän voipuneelta, tyytymättömältä. Hukkuneelta. [Olen kyllä omasta mielestäni ihan hyvällä tiellä.]) Vastakkain asetetut penkit aiheuttavat tavallista useammin hauskoja, piristäviä keskusteluja yli puoluerajojen. Sain kuulkaa pinssinkin!

Toisissa aatoksissa, paremmissa.

2006-05-21T23:51:00.000+03:00

Se hornansonni oli kyllä seksikäs.

Käyttävätköhän tyypit niitä asuja kotonakin, tiedättehän... ;)

Bonnie täällä taas.

2006-05-21T19:22:00.000+03:00

Olin tavaratalossa, tavarapaljoudessa hypistelemässä jotakin. Taustalla soi musiikki kuten aina. Oli ollut vaikea päivä, itse asiassa niitä on ollut jo muutama - näitä ovimatto-päiviä. Bonnie tuli ja kolkutti minun ovelleni, astui korvakäytävääni. Kun kuulin hänen laulavan "I don't know what to do and I'm always in the dark/We're living in a powder keg and giving off sparks/I really need you tonight", ajattelin, että enää en kestä, varmasti en.

Niitä päiviä. Kävin ostamassa ikäviä ajatuksia.

Silloin olin huonoimmillani ja huonoimmillani ajattelen: miksi olen aina osaton. Huonoimmillani en osaa tehdä käännöksiä, jarruttaa, vaan ajatus kulkee kuin raskas laiva. Uusia kysymyksiä riittää. Mietin muun muassa miksi minä, miksi aina minä ja miksi ylipäätään. Lopulta olen hyvin surullinen. Aikanaan ajatukseni kypsyvät ja päädyn aina samaan ratkaisuun: minä nukun huoleni pois.

Ei se tietenkään onnistu, täysin. Joka yö minä kuitenkin lomailen, unen raskaudessa elämä on sietämättömän kevyt. Mielestäni jokaisella tulisi olla vapaus olla joskus itsekäs, turhamainen ja välinpitämätön (onnellinen), ja siellä se onnistuu. Siellä on hyvä.

Bonnien laulu loppui aikanaan, kuten kaikki. Ja minä huomaan kuinka typerä, äärettömän typerä, olen! Palaan kotiin ja päätän oppia: ei valiteta!

Valitettavasti minä aina unohdan ja huomaan taas kerran, määrittelemättömänä ajankohtana, (ehkäpä valvotun vuorokauden ja muutamien keskeytyneiden yöunien jälkeen) että hitto vieköön, aina ei toden totta mene hyvin. Se on sitten silloin. Olen tosin ajatellut olla hetken impulsiivinen, turhamainen ja itsekäs, joten aikaa on tapettavaksi. Yritän muistaa, että itse voi tehdä elämänsä hyväksi, jos on kärsivällinen. Yritän olla.

Huoh. Bonnie laulaa toisinaan ihan väärissä paikoissa, aivan väärään aikaan. Toivottavasti hän seuraavan kerran, kun minä valun tervaksi tummien ajatusten tynnyriini, ymmärtää laulaa: "Turn around bright eyes!" Ehkä minä sitten ymmärtäisin kääntyä ja jättää typerät rutinani, täydet typeryyteni.

Bonnie on luvannut:

When you're weary, feelin' small
When tears are in your eyes, I'll dry them all
I'm on your side, when times get rough
And friends just can't be found
Like a bridge over troubled water
I will lay me down

Hauskaa, että on tuollaisia ystäviä. Jep, minä ja Bonnie! ;)

(Voi hitsi, mikä kiusa.)

Ohjeeni.

2006-05-20T14:00:00.000+03:00

Päätin sanoa useammin kyllä. Olen nyt sanonut, useasti, useammin.

Ei kyllä kannata! Tulee vain vihaiseksi ja petetyksi, yksinäiseksi, huonoksi, tyhmäksi, itsetunnottomaksi, tunnottomaksi, tuntemattomaksi.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen homeinen ovimatto, jota jalat tamppaavat päivisin, siivooja kerran vuodessa, ja kissat kuseksivat nurkkiini (jokaiseen neljään). Tuuli ulvoo kolkosti porttikongissa, susi metsässä, koira palosireeniä. Minäkin ulvon. Ja mau, elämä on kuin ei koskaan ennen.

Tommy Tabermann sanoo: 'Älä sano ei, jos voit sanoa kyllä'. Älä usko häntä! Hän on väärässä!

Kolmantena päivänä hän...?

2006-05-18T18:50:00.000+03:00

Niin, en minä vaan tiedä. Älkää minua katsoko. (En voi uskoa, että maanantaista on jo kolme päivää. Miten tämä aika oikein lipuu [pois]?)

Olen jo lähes varma, että minulla on diabetes. (Jep, onpa outo sattuma, juurihan minä edellisessä kirjoituksessani kekseliäästi [...] vitsailin kyseisesti aiheesta - ja vieläpä runomitassa! Huoh.) Klassiset oireethan ovat väsymys, lisääntynyt virtsaamistarve (tosin tämä liittyy kaiketi myös eturauhasvaivoihin) ja jatkuva jano. No, enpä tiedä tuosta lisääntyneestä virtsaamistarpeesta (kuka niitä laskee) tai janosta, mutta väsyttää kyllä! Aina! Joskus toivon vain koko päivän, että tulisi jo yö ja pääsisin nukkumaan. Nukkuminen on tunnetusti kivaa. Siis, todella kivaa. Itse asiassa nukkumisen voittaa vain selkouneksiminen, josta olen unelmoinut jo jonkin aikaa. Voisiko olla mitään hauskempaa kuin juoksennella suurella mokkapala-stadionilla ja potkiskella nonparelleja ympäriinsä - ehkäpä maalia kohti. Se on minun tavoitteeni - ainakin selkounien saralla.

(Käytän aivan liikaa ajatusviivoja.)

Iik, olin vähällä eksyä. Voi olla, että minulla olisi vielä paljonkin sanottavaa diabeteksestani (tai "diabeteksestani"), mutta valitettavasti tunnen jonkinlaisen virran kuljettavan minua kuin pientä kaarnalaivaa. Kyllä. Voi kuinka se tarttuu purjeisiini. Näin sitä mennään. Tämä on varmaankin se flow-tila, josta kaikki puhuvat. Minä en enää tiedostakaan mitään, ajelehdin vain kuin ajopuu, kuin Suomi. Tai ei, vaan kuin Suomi/Ajopuu, sillä nehän ovat (olivat?) sama asia. Ja minäkin nyt, kuin Suomi tai ajopuu tai kaarnalaiva.

Viuh, tunnen kuinka virta vie ajatuksiani. Yhtäkkiä mieleeni pälkähtää monia hauskoja asioita, ehkäpä hauskempia kuin nukkuminen. Tämä ei jää tähän, ilmeisesti minäni ei halua tyytyä siihen, että kuulun ihmisiin, jotka pitävät eniten nukkumisesta. Siispä:

Hauskoja asioita (osa hauskempia kuin nukkuminen):

Koira, kahvi, litistynyt tyynyni, Särkänniemen uudet merihevoset, jotka on pakko nähdä, Fazerin myslipuikulat, kesä, Aku Ankka, jotkut ihmiset, pyörä, pyöräily, purukumi, Vaasan ruispalat, salaatti, tomaatti, uudestaan kesä, palautusoikeus, kommunikaatio, Sherlock Holmes, Matti Kuusela, induktio, Dr. Phil toisinaan, keltainen, vaalenvihreä, raidat ja pallot, vesi, seura, oppiminen, osaaminen, pitäminen, puhuminen, Bill Murray, Lost in Translation, the Bandits, videoiden ajastamismahdollisuus, aurinko, villasukat, salmiakki, lakkahillo.

Sanon Bill Murray ja Lost in Translation, mutten sano 'Scarlett Johansson', sillä hän on ilmeisesti juuri nimennyt rintansa - julkisesti. Sen jälkeen ei ole paluuta entiseen.

Sanoin the Bandits, koska se on niin hyvä elokuva ja koska se tulee lauantaina kello 22.30 televisiosta, jälleen. Silloin leiskuu Katen tukka, se, josta olen puhunut. Ja Bonnie Tyler laulaa 'I need a hero'. Ehkä minäkin voisin olla sankarin tarpeessa.

Sitten kun on katsonut elokuvan, voi tulla tänne ja nauraa minun kanssani, kun huudahdan "Beavers and ducks!". Tervetuloa. :)

jKr. Tänne on ilmaantunut erittäin mielenkiintoisia kommentteja, jättäjinään/jättäjänään '.' tai '..'. Varoitan sinua: minä pidän pisteistä. ;) Paljon. Onnesi on, ettet käyttänyt kolmea pistettä. Siinä pisteessä (hih) minä olisin jo tullut ja... Erm, tästä tulikin mieleeni äskettäin lukemani sitaatti. Joku ohjaaja on sanonut näyttelijälle: "Näyttelet kahden pisteen hiljaisuutta, mutta pisteitä on kolme." (Pakko sanoa: tai jotain.)

No, Woody Allen on ainakin ohjaaja. Hän on sanonut, että hyvät ihmiset nukkuvat enemmän. Ehkä pitäisi siis vain tyytyä tähän ja kääntää vain kylkeä. On mentävä. Täytyy katsoa josko Allen olisi sanonut jotain lohdullista myös diabeteksesta. :)

jKr. nro 2 Inhoan kirotusvirheitä. Mur.

What about Bob?

2006-05-15T18:21:00.000+03:00

Suomi on ollut itsenäinen nyt 89 vuotta, minä paljon vähemmän. (Paljon.) Oikeastaan sanoisin, etten koskaan. En ole omavarainen, minulle ei ole omaa lippua, kieltä ja asukkaitakin vain yksi. (Viikonlopun Bill Murray -elokuvassa - What about Bob? - [hän on usein toiselta nimeltään Bob] Bill/Bob kertoi hauskan vitsin, skitsofreenikon runon. Se meni näin: 'Roses are red, violets are blue, I'm schizophrenic, and so am I.' Valitettavasti kaikki ovat varmasti kuulleet sen jo tuhannesti ja taas tuhannesti. Anteeksi. Minulla on kyllä omakin versio! Se taas menee näin: Roses are red, violets are blue, sugar is sweet, and so are you - but I have diabetes! Köh, no aikoinaan se oli hyvin hauska - ainakin minun mielestäni.) Olen aina, aina nähnyt itseni soutamassa maailman meret, järvet yksinäisellä jollalla, täydellisen riippumattomana - siitä syystä en edes kelli riippumatoissa. Huoh, olisinpa vain tiennyt. Ei sitä niin vain mennä, eikä tullakaan. Sitä on juuria, paksuja juuria, velvoitteita. Omatunto (soimaava omatunto) ja heräävä tietoisuus: en minä halua olla yksin.

Sen, joka toivoo olevansa täysin yksin (niin, ettei mikään sido), pitäisi kokea millaista on, kun ei ole yhtäkään, jolle soittaa - joka ei koskaan (missään tapauksessa, ikinä, milloinkaan) jättäisi, joka olisi täysin (äärimmäisen) lojaali.

On hyvä, etteivät minun toiveeni ole toteutuneet.

Unohdin sanoa: hyvää äitienpäivää. (Minusta sitä on syytä juhlia.) Eräs ilta pitkän aikaa sitten pysäytti minut. Oli hämärä, ja minä istui nojatuolissa, sinä olit sohvalla. Yhdessä me pelkäsimme kuolemaa. Sinä sanoit: "Soita ambulanssi, jos jotain... tapahtuu." Et ehkä koskaan ennen ollut sanonut niitä sanoja, se ei kulostanut luontevalta. (Toisaalta olen siitä onnellinen.) Minä kertasin mielessäni: 112, 112, 112. Olin varma, että unohtaisin, mikäli... Sitten muistin: en osaa elvyttää. Sitten ajattelin: pitäisikökään. Ei ollut sellainen tilanne, joss tehdään havaintoja. Minä en muutenkaan ole kovin etevä siinä, tekemään havaintoja. (Eräänä aamuna [noin kello 6.20] talvella juoksin, oli kiire, katsoin kuitenkin sattumalta taivaalle: näin tähdenlennon. Mitä kaikkea olenkaan menettänyt muina aamuina, päivinä, iltoina. Ihmeellistä, miten pimeinä talviaamuina sitä juoksee henkensä kaupalla jäisillä kaduilla koskaan kaatumatta, mutta iltapäivällä, kirkkaassa päivänvalossa arastelee, jännittää reisilihaksia ja venäyttää paikan jos toisenkin, kerran jos toisenkin.) Voi kunpa olisinkin sellainen, ehkä siten asiat painuisivat mieleeni ikään kuin tiukemmin. Tahtoisin sitä.

No, siellä me kuitenkin olimme. Kello varmasti löi eteenpäin, mutta en minä sitä kuullut. En minä paljon muutakaan muista. Kuitenkin se, että en osaa elvyttää (ja sen aiheuttama pelko) oli vahva ajatus. Jos totta puhutaan, en minä olisi oikein halunnutkaan elvyttää, toisaalta yhtään ketään - ei mitään henkilökohtaista. Voin kuvitella nytkin, miten rintaranka pirstoutuisi. (Ei se tietenkään niin tekisi.) Hetken ajan (tunnin, kaksi) oloni oli kuitenkin - kirjaimellisesti - orpo. Silloin minä ymmärsin, mitä olisi olla täysin yksin. Ja usko, ajatus ei ollut mukava, enää yhtään houkutteleva.

Näit taas selkeästi, ei aivoverenvuotoa tai muutakaan, sellaisia, joilla on vaikeat nimet, joita minä en muista (osaa). Sitten sanoit: "Emme ole koskaan puhuneet, mitä sitten jos minulle tapahtuisi jotain." Taaskaan et kuulostanut luontevalta, ehkä asiaan vaikutti sekin, että minä en tahtonut keskustella aiheesta. (Ajatus, ettei minun ja kuoleman välillä olisi enää mitään, oli aika tyly.) Sanoit: "Myy talo." Ajattelin: Sitten minulla ei ole enää mitään, linkkiä, mitään.

Joku tiivistikin (tai ei joku, vaan se yksi, jolle tästä puhuin): "Sitten olisit yksin."

Niin. Huoh.

Tämä maanantai on kuitenkin ollut aurinkoinen, maassa rauha - hyvä tahto ihmisten kesken. :) Kaikki, lähes kaikki, on nyt hyvin.

Ai niin, lohkaisi se Bob vähän muutenkin, jäätä ja muuta. Hihhih.

Veisteli:

Bob Wiley: What if I'm looking for a bathroom, I can't find one... and my bladder explodes?

Voiko olla totta, tuota minäkin olen aina miettinyt! ;)

Uni.

2006-05-08T08:48:00.000+03:00

Olipa kerran uni, jossa kannoin mukanani sylintäydeltä suurta suklaasydäntä, tinakuoressa. Tinakuori oli kaunis, murretun oranssin värinen, todella kaunis. Jätin hetkeksi suklaasydämeni, tinakuoret jälkeeni, jätin nojaamaan seinään. Palatessani se oli poissa.

Alkoi etsintä.

Pian näin sydämeni, toisella. Kävelin miehen luo, hymyilin jo matkalla, sillä harvoin tulee eteen sellaisia tilanteita. Millaisia? No sellaisia, joissa kävelee hitaasti unessa miehen luo, miehen, joka pitelee minun suklaasydäntä, tinakuoria sylissään, joissa kävelee hitaasti kohti vuosisadan rakkaustarinaa. Minä seisahduin hänen eteensä ja katsoin häntä.

"Sä veit mun sydämen."

Hänkin katsoi minua.

Tuntui siltä, että hymyilin jopa unen läpi, jopa tietoisuuteni nauroi unelle. Ei sellaisilla sanoilla erota hetken päästä, kävellä eri suuntiin, kävellä pois toinen toisen elämästä. Ei. Sellaisilla sanoilla katsotaan toista, hymyillään ja kävellään rakkauteen.

Minä tiesin sen unessa.

Sittemmin sain sydämeni, ainakin toisen niistä takaisin. Istuimme jollekin menneisyyden lattialle (palaan unissa usein taloihin ja aikoihin, joista on jo kauan, joista aika on jo jättänyt), ja minä katselin hänen sukkiaan. Ne olivat kuhmuraiset, huonoa laatua, sellaista, josta jää nukkaa varpaiden väliin. Ilmeisesti hän ei ostanut usein sukkia, sillä ne olivat pinttyneet. (Nyt myöhemmin teen lisää johtopäätöksiä: ilmeisesti hän ei lajitellut pyykkejään.) Minusta ne olivat kuitenkin kaikkein kauneimmat sukat, kauneimmat, jotka olen koskaan nähnyt.

Heräsin ja uni hiipui pois. Viimeiseksi jäi kuva, jossa kysyn häneltä, missä hän asuu. Hän ehti vastata. Rauma se oli, tai Pori. No, ei sellaisia muualta nousekaan kuin merestä, synny vaahdosta, purjehdi rantaan simpukankuoressa. Olisihan minun pitänyt tietää. :)

Jos kaiken kannankin mukanani, olkoon se sitten todellakin suklaasydän, tinakuoret.

Me jäimme iäksi istumaan sille lattialle, liikkumattomuuteen, kuin joku olisi painanut 'stop' ja unohtanut sitten koko filmin. Mitäpä siitä. Mitäpä todellakaan siitä, sillä nyt on aamu. Niin: 'et voi teeskennellä nukkuvasi, huominen hivelee hiuksiasi'. Niin.

Risky business.

2006-05-05T14:22:00.000+03:00

Tänään minä olen yksinäinen Tom Cruise.

Otan vauhtia ja liu'un pitkin lattioita kuin luuttu. (Sellainen, joka soi.) Aurikolasitkin on, tosin ei päässä.

Kiitos näistä lattioista, näistä todella liukkaista lattioista.

Tärkeintä on puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää.

2006-05-03T15:19:00.000+03:00

Olen päättänyt ottaa selvää, mitä tapahtuu, kun ihminen tarttuu kuokkaan ja lapioon. Eilen myllersin savimaata kaksi tuntia, syntyi suorakulmio, jonka koko on noin 1,5 x 2 metriä. (Mitat ovat summittaisia, käytin mittavälineenä mielikuvaa makaavasta kaksimetrisestä ihmisestä.)

Ehkäpä viljelykseni ympärille syntyy uusi korkeakulttuuri, niin kuin ennen sattui ja tapahtui. Syksyn tullen ajattelin katsoa, kuka on kasvanut, ja mitä.

Minun piti linkata, vinkata tähän yhteyteen eräs puutarhablogi, joka oli siksi mielenkiintoinen, ettei siellä kirjoitettu lainkaan puutarhasta tai puutarhureista, porkkanoista, harsoista tai kukkasista vaan kaikesta muusta - mutten löytänyt sitä. Harmillista.

Muistan, että siellä esiintyi seuraava runo.

Saisinpa - ennen
kuin lähden maailmasta
- nähdä kasvosi.
Painaisin ne mieleeni
ja veisin ikuisuuteen.

(Izumi Shikibu)

Minustakin se on kaunis.

Hurri-Kaani. (Ehkäpä sukua Ara-Kornille?)

2006-05-02T14:04:00.000+03:00

En tiedä, oliko hän lämmin kuin takka talvi-illoin tai muuttuiko sanat musiikiksi hänen huulillaan. Eittämättä ne ovat kuitenkin äärettömän tärkeitä, kertakaikkisen kriittisiä kysymyksiä, joihin olisi syytä saada vastaus. Onneksemme Virve tietää, mikä säästää meidät päänvaivalta.

(Kevennys: Mikä on Virve Rostin veljen nimi? No virveli! Hihhih.)

Mutta käykö meille aina näin, sitä ei Virvekään tunnu tietävän. Valitettavasti minäkään en tiedä, käykö aina ’näin’, mutta sen voin sanoa, että aina vähintäänkin käy jollain tavalla. Kellot käyvät, koirat käyvät kiinni ja ihmiset käyvät toinen toisensa kimppuun ja toinen toisensa luona tilanteesta riippuen, eikä unohtaa sovi myöskään alkoholikäymistä tai käymälöitä. Koko ajan käy, totisesti.

Ja vappuna vasta kävikin, totisesti! Aina sattuu ja tapahtuu, se tiedetään.

Sunnuntaipäivä alkoi aivan tavallisesti, kunnes tuli ilta. Yhtäkkiä hongat alkoivat humista, kettingit kalista ja ylioppilaslakkien mustat kidat aukenivat kuin unikot yössä ja minä lähdin juoksemaan. Ihmiset tarttuivat jalkoihini ja minut nostettiin ensin hartioille, sitten talon harjoille, sitten huomasinkin jo leijuvani painottomana taivaankannessa.

Kevättuuli puhalsi, puhalsi kovasti ja lauloi korvaani: ”Yön kuningatar, yön kuningatar, puhkeaa kukkaan kerran, yön kuningatar, yön kuningatar…”

Minä vastasin hänelle: ” Sinä katselit taivasta hetken ja sanoit ettei ne kaipaa meitä, tähän olis ihana nukahtaa…”

Kevättuuli tuli kaukaa ja oli viileä, minä olin tanhunnut poskeni punaisiksi. Me aloimme kiertää toisiamme ja hänen viileytensä sekoittui minun lämpööni. Hetkessä syntyi hurrikaani. Pyörimme ajasta ikuisuuteen ja saimme pojan. Hänen nimekseen tuli Hurri-Kaani.

Olipa vappu! :)

Huoh. On täysin ymmärrettävää, jos et uskonut tuota tarinaa, sillä… se ei ole totta! Oikeastaan minä olin kotosalla ja katselin Bones’ia telkkarista – ja nukahdin kesken, sekin vielä. ;)

No, kevät toi muurarin, ja silleen.

Porvoossa voisin olla rauhassa surullinen.

2006-04-26T23:33:00.000+03:00

On pidellyt ilmoja, minua ei kukaan. Ja sekin vielä, että on tehtävä järkeviä päätöksiä, kauaskantoisia järkeviä päätöksiä, kauaskantoisia järkeviä päätöksiä, jotka johtavat muutamiin Olen muuttanut -kortteihin, maantieteellisiin harppauksiin ja moniin, moniin asioihin, joita en osaa kuvitellakaan. (Juuri tuo viimeisin kohta viehättää minua erityisesti.)

Hankkiuduin ajattelemaan asiaa vakavasti ja järkevästi keltaiselle sohvalleni, mutta nukahdin.

Myöhemmin havaitsin toistuvasti erään sanan puheessani ja se sana oli Porvoo. Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys tuo esiin ajatuksen, jonka mukaan asiat muuttuvat painaviksi, merkittäviksi, kun ne toistuvat yhä uudelleen jaa udelleen. Porvoo tuli kerran, toisen, kolmannen, yhtäkkiä Porvoo - kaupunki, josta en aiemmin tiennyt mitään - oli itse painavuus, yhtä kiistaton osa elämääni kuin tämä käteni tai aamu.

Minä aloin nähdä Porvoon täynnä mahdollisuuksia.

Porvoossa he puhuisivat vierasta kieltä, puhuisivat nopeasti ja lakkaamatta niin etten saisi lainkaan suunvuoroa. Porvoossa maailma vinoutuisi: he puhuisivat, minä kuuntelisin. Porvoossa minulla olisi hyvä syy olla hiljaa, minä en osaisi - sekin olisi uutta, sekin olisi osa Porvoota. Jonkin ajan kuluttua minunkin kieleni taipuisi heidän kielekseen ja avaisin suuni hitaasti kuin jonkin rasian, jota ei ole aikoihin avattu. (Uh, toivottavasti haju ei olisi yhtä ummehtunut.) Porvoossa, vieraalla kielellä, minun täytyisi punnita sanani kuin ne olisivat jotakin kallista ja äärimmäisen haurasta (Kissanpoikasia.) ja kuluttaa niitä varoen, sillä sanoja minulla on vain rajallinen määrä.

Minä ryhdyin kumartamaan Porvooseen päin.

Kaikkein vahvin on ajatus: Porvoossa voisin olla rauhassa surullinen. (Ajatuksen merkitys on hämärä, ehkä ajattelen, että Porvoossa olisi yhä aitoa suomalaista melankoliaa.) Porvoossa voisin kävellä kaduilla, joita täällä ei ole - ehkäpä jopa sateessa, mikäli Porvoossa sataa usein. Porvoon kolme o:ta toivottaisivat minut tervetulleeksi ja Borgån yksinäisessä å:ssa näkisin itseni. Yhtäkkiä kakkialla oli merkkejä siitä, että Porvoossa minun olisi hyvä.

Olen iloinen, sillä tavallisesti en näin innostu. Niin, tavallisesti minä vain totean asiat, totean kuin lääkäri potilaan kuolleeksi.

Totean todella elämäni kuin lääkäri potilaan kuolleeksi. 00.37.

Kuin varkain päätös on tehty - kuinka helppoa tämä olikaan. Porvoosta on tullut painava, se on saanut merkityksiä ja minun ajatukseni huutaa 'Es muss sein!'. Ei näin monia ajatuksia vain turhaan, ei näin monia mielikuvia vain hävitäkseen.

Niin, minä näen johdatuksen nyt kaikkialla ja se johdatus kertoo onnellisista aluista, lopuista Porvoossa.

Huoh. Olen viime aikoina kärsinyt ikävistä krampeista. Aijaijai. On yhä toivoa, että ajatusteni selkiinnyttyä jätän nämä päättömyydet ja siirryn takaisin tekemään rakentavia ratkaisuja. Sillä aikaa ajattelen Porvoota ja vahvoja verbejä ja sitä ärettömän tuttua å:tä, jonka Borgå sisältää.

Ei silti, elämä heittelee. On todennäköisempää, että olen päätymättä Porvooseen kuin että päädyn.

Ua ua.

2006-04-22T11:47:00.000+03:00

Sairaalan ovi kävi.

Kun se hitaasti ja vaimeasti sulkeutui (mikä oli rauhoittavaa, sillä koko muu ympäristö eli jatkuvaa hektistä kiirettä), kulkijat olivat ehtineet jo kauas, kulman taa. Sinä päivänä oli käynyt jotain muutakin kuin sairaalan ovi, minulle - huonosti. Huudettiin lääkäriä, Picasson maalaus ja 20-luvun antiikkilipasto. Sitten meklari kuulutti minun henkeni. Ääni kiersi aulassa.

"Lähes käyttämätön... halpa... sanoinko jo, lähes käyttömätön... kukaan... eikö kukaan... no... no..."

Lääkäri kumartui ylleni.

"Rakas lapsi. Sulje silmät, sulje. Sulje suukin, sulje. Nuku nuku, nurmilintu..."

Minun oli tarkoitus kertoa hänelle, etten suinkaan ollut nurmilintu vaan ihminen, mutta senoni sakasivat, ja katon kirkkaat valot hiipuivat pimeyteen, hiipuivat hetkeksi himmeäksi hehkuksi silmäluomien läpi, viipyivät tovin, sitten sammuivat kuin siniset tähdet, tiitiäisen siniset tähdet. Se sopi, pidän nukkumisesta.

Havahduin myöhemmin ja oloni oli kevyt. Lääkäri kumartui jälleen ylleni. Sitä tapahtui yhtäkkiä usein, huomasin. Hän puhui, minä kuuntelin.

"Rakas lapsi, tämä on elämää, ei sen enempää."

Syytin häntä plagioinnista. Hän hymähti. ("Hmph.") Operaatio oli suuri ja vaikea, hän kertoi.

"Mitä mieltä olet tulpista?"

Kerroin suhtautumiseni olevan kohtalaisen neutraali. Tiskialtaan tulpasta pidän, veritulpista en. Muista tulpista en tiedä - tosin YUP:n eräässä laulussa mainitaan tohtori Tulp.

Lääkäri kertoi, että ihmiselimistössä voi esiintyä monenlaisia tulppia, joista monikaan ei tiedä. Minun tilani oli viralliselta nimeltään Tuppisuu-syndrooma, joka merkitsee sisäisten vuorovaikutuskanavien täydellistä lamaantumista. Ilmaisemattomat mielipiteet ja ajatukset jäävät tukkimaan tuumaustunneleita ja salakavalasti sanat alkavat käymään. Lauseet hapettuvat, virkkeet saostuvat, unohtuvat, järkevien kokonaisuuksien muodostuminen alkaa ta-kel-te-le-maan. Yhä uudet ajatukset juuttuvat sumaan, ajatuksenvaihto lamaantuu. Moni on menehtynyt siihen, lääkäri kertoi.
Kävi ilmi, että minut oli operoitu. Leikkauksen tarkoituksena oli ollut poistaa hengenvaarallinen tukokseni, mutta mukaan oli tarttunut muutakin. (Kivenmurikka sydämeltä, tunnistamaton palanen kurkusta, vanne, joka kiersi päätäni jne. jne.) Minussa oli ollut paljon mätää, lääkäri kertoi. (Ilmeisesti sekin oli poistettu.)

Nyt olo on kevyempi.

Onhan minulla oikeaakin asiaa:

Terveisiä Zen Cafén keikalta!
Tuota, eh, tavallaan jokainen on surullinen? Tuntee ajan rosot ja sijaisuuden?

Holy night, silent night.

2006-04-15T00:53:00.000+03:00

Niin mukava olo.

Katselen Making fiends -sarjaa, kalastelen Apetina feta snack -pakkauksesta fetakuutioita, oliiveja ja vitlök-kynsiä.

...Ilman salaattia! Kuinka rikollista!

Jälkiruoaksi on maailman suurin omena, jonka valitsin itse huolella lähikaupasta.

Ihana tyven. Radio on suljettu. Televisio on suljettu. Monet silmätkin. Joskus mietin, miltä tuntisi valvoa toisen unta. (Mukavalta, varmasti.)

Huomaan olevani kovin tyytyväinen. Mitä nyt tuoli hiukan narisee.

Turinaa Dildosta ja homoilusta.

2006-04-14T22:19:00.000+03:00

Hehhee... Ai, te olettekin jo täällä! Viimeistelin juuri Lorun sorbusten herrasta.

Tunnen syvää häpeää ihmiskunnan puolesta. Että tuollaisia kirjoja, hyh hyh!

*vajoaa psykoosiin*

Sata salamaa soikoon. ("...koko elämä räjähtää...") Minulla on totisesti tunnustettavaa.

Tahdon, että muistotilaisuudessani soitetaan seuraava ikivanha haltioiden itkuvirsi (torviseitsikko Pienen Karhun säestyksellä).

Dago, Dago, Lassi Lima rintintin,
Yanqui uni-ele rmar rotoroot,
Telstar aloha saarinen cloret,
Stassen camaro impala desoto?
Gardol oleo telephon lumumba!
Chappaqua havatamba muriel,
Botgaisi Bolle baahan, bwana,
Menessiita Hevoinen!

Comsat melba rubaiyat nirvana,
Garcia y vega hiawatha aloo.
O mithra mithra, walhetta wainen!
Valdaree valdera, que sera, herrah,
Honi soit la vache quit rit,
Honi soit la vache quit rit.

("Ah, lehdet putoavat, kukat kuihtuvat ja joet loikkivat yli puoluerajojen. O Ramar, Ramar, polje kepeästi kultaisella yksipyöräiselläsi ja varoita nymfejä ja transvestiitteja! Voi, kuka nyt kokoaakaan jäkälätautisia pallejani ja kähmii mua koristepensaiden alla? Kuka harjaa yksisarvistani? Katso, jopa nauraa naurismaan aidat. Ah ja voi! Ah ja voi!" Kuoro toistaa: "Me olemme kuoro ja toistamme samaa, me olemme kuoro ja toistamme samaa.")

Köh. (Naurua.)

Tahdon painottaa, että olen vaipunut psykoosiin, enkä hallitse tekojani tai sanojani. Haluaisin kertoa hiukan lisää fantasioistani.

Kunpa olisin pieni Dildo-niminen höpötti idän viimeisessä kestituvassa&lahjaputiikissa, Riv'n'delissä. (Voi olla, ettet ole kuullut koskaan höpöteistä. Se ei ole ihme, sillä "pääasiassa he nykyään karttavat meitä lukuun ottamatta harvinaisia tapauksia, jolloin satakunta höpöttiä kokoontuu yhteen pannakseen maan tasalle jonkin pahaa-aavistamattoman pienviljelijän tilan tai antaakseen kyytiä yksinäiselle metsästäjälle". He ovat kuitenkin pieniä, hitaita ja tyhmiä otuksia, jotka "nauttivat suunnilleen samanlaista arvonantoa ja kunnioitusta kuin kuollut saukko". [Naurua.]) Kunpa minulla olisi poika nimeltä Fritzu, jonka tapaisin Riv'n'dellissä. Olemme elelleet elämäämme rauhaisasti kotona Peräpäässä täytellen etupäässä pornolehtien ristikoita. Nyt Fritzu kysyisi minulta: "Mitä olet puuhaillut?" Ja minä vastaisin: "En paljon mitään. Mitä nyt vähän homoillut ja ratkonut ristikoita." (Naurua.)

Se vasta olisi elämää. Hehheh?

Hmmm. Eiköhän tässä ollut kaikki viisaus, mitä tänään oli jaettavissa. Koska olen psykoosissa (ja ilmeisesti asenteeni "homoiluunkin" on vinoutunut) taidan lähteä suorittamaan hämäriä menoja, joihin liittyy etäisesti ainakin sata salamaa ja mahtisormus.

Mitään menetettävää.

(Lainaukset kirjasta Bored of the Rings eli Loru Sorbusten herrasta. Lyhyt, (ehkä juuri siksi) loistava.)

jKr. Olen merkinnyt sulkuihin jokaisen kohdan, jossa olisi suotavaa nauraa. Juuri niin, ne kaksi. ;)

Mieti alla minkä tähden syntyä sai ja minkä tähden.

2006-04-14T01:27:00.000+03:00

Munat ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Minulla on huono muisti, joten pidän kaikkia muistojani suuressa arvossa. Muistan ainakin kerran lapsena tunteneeni äärettömän suurta himoa munakkaita kohtaan. (Oi niitä aikoja.) Elämäni merkittävin matka tapahtui munasolussa, kun taivalsin munatorvesta kohdun limakalvolle. Matka kesti päiviä, mutta olipa siellä mukava matkata. Oli lämmintä ja turvallista ja ravintoakin - ne eivät aina ole itsestäänselvyyksiä, se täytyy muistaa. Jos olisin ollut silloin tietoinen omasta olemassaolostani, sanoisin ehkä, että se oli elämäni kauneimpia hetkiä. Upota limakavoon, lepäillä lämpimässä tropiikissa. Kelliä kuukausia kuin norppa kivellä, oi niitäkin aikoja. Lähempänä toista ihmistä kuin koskaan sen jälkeen. Niin kliseistä kuin se onkin, elämä on aikamoinen ihme.

Ja silloin kaikki oli vielä aivan alussa ja minä vain aavistus tästä, mitä nyt olen. Jos elämä on nytkin täynnä mielekiintoisia haasteita, silloin se todella pursusi niitä. Mitä kaikkea olisikaan voinut tapahtua, todellakin, mitä kaikkea. Jospa nukleotidini olisivatkin olleet huolimattomia ja kahdentuneet häikäilemättä väärin ja minusta olisi tullut suomuinen kuin kala. Tai pisamainen. Tai ryppyinen kuin vanha peruna.

No, jos taivutat lonkkaluuni sivuun, löydät munasarjani ja munasoluni, niiden nuput. Kuinka jännittävää, me kannamme syntymättömiä lapsiamme, uusia mahdollisuuksia mukanamme. Jospa ajattelisikin sen noin, ehkä silloin tuntisi itsensä aina vähemmän yksinäiseksi, vähemmän erilliseksi. Oikeastaan minäkin olin jo osin olemassa 50-luvun alussa. Olin mukanan automatkalla Britanniassa, olin kanssasi osoittamassa mieltä ja olin likellä, kun menit naimisiin vihreässä puvussa, jossa oli valkeita palloja. Olin kanssasi, kun ajelehdit elämässäsi ja elit päiviäsi hämmennyksen vallassa. "Toivottavasti saat helpomman elämän kuin minä." Niin minäkin toivon, mutta osin sinun elämäsi oli minunkin elämäni ja minun sinun.

Einmal ist keimal, minä ymmärrän kyllä sinua, äiti. Minä lainaan kirjaa Anna minun rakastaa enemmän, jossa Juha Itkonen lainaa Milan Kunderan Olemisen sietämätöntä keveyttä, sivu 147: "Ihminen ei voi koskaan tietää, mitä hänen tulee haluta, sillä eläessään vain yhden elämän hän ei voi verrata sitä edellisiin tai korjailla sitä seuraavissa."
Sitten Itkonen ajattelee itse: "Ei ole mitään tapaa mitata omia ratkaisujaan, mitata niiden arvoa."

Kuulostaa lohduttomalta. Jossain kuultu ajatusleikki: Opimme kyllä vanhempiemme virheistä. Opimme tekemään ne itse. En haluaisi ajatella niin.

Kuten olen kertonut, en itke usein. Tämä kirjoitus sai kuitenkin minut häkeltymään täysin. Äidit ovat munista hienoimpia: he ovat kantaneet meidät, eivätkä juuri koskaan hajoa.

Ajattele, olet ollut joskus niin, jonkun sisällä niin kokonaisvaltaisesti.

Muna on tärkeä osa sanavarastoani: keitän munia, tunnen munapäitä, puhun munista monimerkityksellisesti, munaan, vertaan hajuja mädäntyneeseen kanamunaan, ilmaisen suuttumusta "voisin heittää tuota...". Ja eikö siinä kiteydykin hauraus?

Muna, kananmuna, on mysteeri. Se ei koskaan seiso, se kellii. Se kuvaa kesäpäivää: on niin kuuma, että kalliolla voisi paistaa omeletin. Munaa ja kanaa, kanaa ja munaa, minun tuskin tarvitsee mainitakaan.

Keltaisenjoen kulttuurissa maailman synty selitettiin kertomuksella munasta, josta syntyi miesolento nimeltä Bangu. Kun Bangu kuoli, hänen päästään muodostui aurinko ja kuu ja verestään joki ja meret. Munan kuoret olivat jo aiemmin muodostaneet taivaan ja maan. Bangun hiki oli sadetta ja ääni ukkonen. Tiedätkö, mitä ihmiset olivat? Kirppuja, ruumiin kirppuja. Jo silloin yksilö ajateltiin vähäpätöiseksi, pelkäksi loiseläimeksi ja vain joukosta löytyi todellinen voima. Olen kuullut tarinan mainoksesta, jolla Nokia yritti myydä matkapuhelimia idässä. Mainos oli länsimaalainen, jossa korostettiin ihmisen yksilöllisyyttä. Myynti oli heikkoa. Kun mainos vaihdettiin versioon, jossa korostettiin laitteen yhdistävän käyttäjät samaan suuren ryhmään, myynti kasvoi. Kuvaavaa.

Munaa on kuvattu joskus evoluution riemuvoitoksi. En osaa ottaa kantaa siihen, sillä en ole oppinut, mutta minunkin mielestäni munissa on jotain viehättävää.

Olen ollut kesätöissä vanhustenhoitolaitoksessa, opin siellä paljon. Eräs työntekijä kuvaili elämän kehityskaarta niin, että ihminen palaa vanhetessaan takaisin alkuun, painuu mutkalle, eräänlaiseen sikiöasentoon. Ja ehkä niin on, että elämä päättyy niin kuin se alkaa: matkaa hitaan varmasti, uppoa pehmeään, uppoaa kuin alkio äidin kohdunseinämään.

Niin olisi mukava ajatella.

Tämä päivä on ollut hiukan omituinen, koska luin aamulla lehtiartikkelin toimittajan koiran viimeisestä päivästä. Koira oli usein vähintääkin sivuosassa, varjona toimittajan kintereillä, lehtijutuissa, joita hän, Matti Kuusela ("tänä vuonna 50 vuotta täyttävä mies"), kirjoitti. Olenpa lukenut jutun, jossa koira, Armi nimeltään, meni omistajansa sijasta töihin. Se oli hauska ja informatiivinen, selvästi vain koira voi nähdä ihmiselämän niin lempeän ironisesti, ihmetellen. Muistaakseni Armi hämmästeli ainakin sitä, miten ihmiset käyttävät niin paljon aikaa kaikenlaisiin turhuuksiin, kokouksiin. Nyt Armi on kuitenkin poissa. Minäkin itkin häntä, aina uudestaan esimerkiksi lukiessani "Armi lönköttelee keittiöön tippa leuassa. Ei voi olla totta: maanantai ja maksalaatikkoa. Kyllä elämä on sentään ihanaa!" tai "Kaunis koira, vaikka näyttelyssä tuomari moitti kuonoa liian isoksi. Miten niin muka?" tai "Armi on aivan rento. Hanna-Leena ei ole aivan varma onko aine mennyt perille. 'Armi, maksalaatikkoa', sanon. Armi ei reagoi mitenkään. Perillä on."

Jotkut rakastuvat näyttelijöihin, toiset toimittajien koiriin.

Minä odotan aina perjantaisin Valoa, koska toisinaan viimeisellä sivulla on Matti Kuuselan jutustelu 'todella tärkeistä asioista'. Hän on kuin tosielämän Nalle Puh, leppoisa ja pelaa koripalloa. En halua tietää, laskea, ilmestyvätkö jutut säännöllisesti, sillä nyt jokainen perjantaini on iloinen, saan toivoa ja odottaa. Minuun ei vetoa hänen älynsä tai erikoiset mielipiteensä, vaan tekstin ääretön rehellisyys ja konstailemattomuus. Hän on ensimmäinen ihminen, jolle olen koskaan ajatellut kirjoittavani 'fanipostia', kiitoskirjeen. "Kiitos perjantai-aamuista, jutuista, joista usean olen leikannut talteen." On ihmeellistä, miten joku jakaa elämänsä niin intiimillä tavalla olematta kuitenkaan vähääkään epäuskottava, jollain tavalla yhä etäinen.

Hyvää pääsiäistä. Isoja suklaamunia. Hehkeitä pääsiäispupuja. ;)

jKr. Siitä vielä, että mielestäni maalattavien munien imeminen tyhjiin on tylsää. Muna on pääsiäisenä hedelmällisyyden symboli, joten tuo toimitushan on silloin kuin, no, tiedäthän. Se ei ole kovin kaunista symboliikkaa enää, jos minulta kysytään.

Å laajentaa.

2006-04-13T22:47:00.000+03:00

Uutispuuroa aamupöydässä, mies tarvitsee kunnon evästä.

2006-04-11T11:15:00.000+03:00

Maustoin aamupuuron vahingossa currylla. Melkein hävettää. Myöhemmin löysin jääkaapista tyhjän maitotölkin, melkein-hävetti vielä enemmän. Kuinka matka jääkaapilta roskakoriin voikaan olla niin vaivalloinen, mahdoton? Kun minun piti paistaa patongit uunissa, leivinpaperipakettikin kumisi tyhjyyttään. (Teknisesti se kylläkään kumise, vaan lähinnä vain möllöttää. Sekin tosin tuntui syyttävältä.) Sisuunnuin ja paistoin patongit paljaalla ritilällä. Yrttivoi suli uunin pohjalle, ja kun tulin korjaamaan satoa noin 10 minuuttia myöhemmin, keittiö oli sumuinen. Uunista kehkeytyi oiva savukone, minä kohtautin olkiani. Harvoin kotona on tuollainen juhlatunnelma.

Tämä on 37. kirjoitukseni. Käsittääkseni 37 on alkuluku. Mielestäni alkuluvun käsite on hauska ja jännittävä, kuin jääräpäinen ihminen. Ne eivät suostu kompromisseihin.

Eukleides (Miksi kaikilla matemaatikoillakin on niin kauniit nimet?) todisti aikoinaan alkulukujen äärettömyyden:
"Ota äärellinen joukko alkulukuja. Kerro ne kaikki keskenään ja lisää yksi. Tulos ei ole jaollinen valitun joukon alkuluvuilla, koska jakojäännökseksi jää tällöin yksi. Niinpä sen täytyy olla jaollinen alkuluvulla, joka ei kuulunut valittuun joukkoon. "

Pidän piistäkin, sillä sekin on niin jääräpäinen, ettei suostu päättymään. En tiedä, miten matemaattinen piin käsite vaikuttaa minuun (tai vuoroveteen), mutta olen jo useita kertoja päättänyt lukea kirjan nimeltä Piin tarina. Olen nyt lainannut sen kahdesti, ja kahdesti se on lopulta ollut myöhässä. Pii oli eläintarhan omistajan poika, sen edemmäs en ennättänyt. Kirotut eräpäivät.

Olen kuullut joskus tytöstä nimeltä Beetta. Nimi kirjoitetaan kreikkalaisten aakkosten b-kirjaimella. Kuinka jännittävää.

Piirtelin tänään hiukan. En ole harjaantunut piirtäjä, mutta muutama viikko sitten hankin ensimmäiset puuvärikynäni vuosiin. Minua osaamattomuuteni ei huoleta, ennemminkin se kannustaa minua tekemään, toimimaan. Huonot, toivottomat saavat usein enemmän vapauksia kuin ne, joilta odotetaan saavutuksia. Minäkin, tyttö, joka piirsi aina ihmisille liian lyhyet kädet ja hevosille liian pitkän selän, voin rauhassa tehdä suttua, piirtää kuin lapsi ja harjoitella kolmiulotteisuutta.

Onneksi olen aikoinaan opiskellut kurssin tai kaksi geometriaa, joten tavanomaiset laatikot tuskin tuottavat minulle huolta, saati murheita. Olen laskenut liikaa tilavuuksia, tahkojen lävistäjiä, unohtaakseni.

Ajattele nyt ihmisiä bussipysäkillä. Sataa.

Eivätkö sateenvarjot näytäkin aivan tähdiltä? Olen aina halunnut omistaa mustan, suuren sateenvarjon. Nyt minulle on pieni ja sininen sateenvarjo. Se on oikeastaan tarkoitettu lapsille, idioottivarma ja idioottimaisen - toistan - pieni. Piikkien päihin on kiinnitetty siniset muovinupit ja kankaassa vilistää villieläimiä. En tiedä, mitä ajatella siitä. Toivon usein, ettei sataisi.

Tulin nyt ajatelleesi sadetta. Jos sataisi tarpeeksi kauan ja katumme tulvisivat, elämä kääntyisi ympäri, eikö niin? Ehkä me silloin kääntäisimme sateenvarjommekin ympäri ja seilaisimme niillä kauppaan. Ihminen on sopeutuvainen ja nukkainen olento. Ajatus ihmisestä tulva-aaltojen harjalla, mustan sateenvarjon kuperalla pohjalla on hauska. Olen joskus saanut lahjaksi tyynyliinan, jossa lievästi ylipainoinen mieshenkilö purjehtii uimarenkaan päällä aalloilla. Kuvan alla on Aleksis Kiven ajatelma: Ihminen on merenkulkija elämän myrskyisellä merellä.

Niin kai sitten. En keksi vastaväitteitä, joten tämä totuus nyt kelvatkoon.

Jospa tähdet ovatkin vain toisia, he, joita olemme etsineet. Jospa on olemassa kaukana suuri planeetta, jolla asuu isoja olentoja, jotka tarvitsevat isoja sateenvarjoja, jotka hohtaessaan näkyvät maapallolle. Ehkä he eivät ole tehneet tulta, iskeneet kipinää, vetäneet sähköjohtoja. Ehkä heillä ei ole tulikokkoja tai katulamppuja, vaan ainoa yöllinen valonlähde on fosforoidut sateenvarjot, joita he kantavat mukanaan. Jospa ne hehkuvat planeetan öisellä, pimeällä pinnalla. Paikalliset olympialaiset, 100 metrin finaali aiheuttaa ripeitä loikkia, tähdenlentoja. Niin, ehkä he kisaavat mielellään öisin.

Voi hyvinkin olla, että he kaikki ovat yöihmisiä. Ehkä he ovat myös vaeltajakansaa, jotka paimentavat lampaita kun me laskemme niitä. Jos näin on, niin tähdet tähdet, luoksenne tahtoisin pois, tähdet tähdet, silloin mun helpompi ois. Olenkin aina ehkä halunnut olla lammaspaimen.

Kun kasvaa suureksi, voi valvoa myöhään. Yhden hengen hereilläolo on kuitenkin yhtä masentava ilmiö kuin yhden hengen sipsipussit tai kaksiosaiset suklaapatukat (kuten tupla), jota jakamassa on vain yksi. Ehkä siellä joku jakaa ajatukseni, myöhemmin ehkä tuplani. Yhdessä voisimme elää kuin pellossa ja lauleskella punakkoina, huojuvissa tunnelmissa "...tiellä ken vaeltaa...".

Olisipa minulla raketti. Tai edes koira.

No, ainakin kuu on juustoa ja tähdet fosforipölyisiä sateenvarjoja. Se sentään lohduttaa.

36. kirjoitus

2006-04-11T02:10:00.000+03:00

Tervetuloa ajatusmaailmaani. Kävelin tänään sohjossa, jota on nyt kaikkialla. Se muistuttaa minua juomista, joita juodaan kesällä. Liikkeeni aiheutti ääntä. Jos olet opiskellut saksaa, voin kuvailla sen sivulle sch-äänteenä. Muistan vielä sanojakin: schön, schon, der (?) Schnitzel (Eikö tämä ollut jonkinlainen rinkeli?), die Schule, die Tasche. Ehkä muistaisin muitakin, mutta mitäpä niistä. Kävellessäni harjoittelin tuota sch-äänettä. Kävellessä voi tehdä monia asioita, jotka tuntuvat seisoessa, istuessa yksin mielettömiltä. Se on mukavaa. Harjoittelin myös venäjän kielen jonkinlaista syvältä kurkusta lähtevää u:n ja y:n sukuista äännettä. Niin, mitäpä siitäkään.

Myöhemmin sohjo, sen ääni sai minut ajattelemaan mandariinikiinaa ja myös sille tyypillisiä sch-äänteitä. (En tosin osaa mnadariinikiinaa, enkä tiedä ovatko ne kyseiselle kielelle tyypillisiä, mutta ainakin minä muistan kuulleeni kielessä mainittuja äänteitä.) Kävellessä on hyvä ajatella, ajatukset kulkeutuvat kuin askeleet, takertumatta juuri mihinkään. Kiina johti ajatukseni kiinalaiseen elokuvaan Hero, jota katselin aiemmin. Herosta mieleeni tuli toinen elokuva, Bandits, jossa Kate Blanchett laulaa keittiössä käsisuihkuun Bonnie Tylerin Holding out for a Heroa. Hänen hiuksensa ovat kuin kytevä tuli, ne kiinnittävät huomioni. Turkoosi puku ja punaiset hiukset valloillaan kuin lonkerot, kuin tuulessa, tulessa, loivat mieleenpainuvan kontrastin. Asetelma totisesti kyti. Hän oli naimisissa ja lauloi kuitenkin kappaletta, joka kertoo sankaria odottavasta naisesta. Tyytymättömyys oli siinä talossa, niissä huoneissa. En voi syyttää häntä. Ja eikö Katekin kytenyt? Etkö voikin nähdä sen, kun hän leikkaa sipulit niin huolimattomasti, surutta? Minusta naisessa, joka laulaa Bonnie Tyleria niin intohimoisesti, ei voi olla juuri mitään hillittyä, elotonta.

Ei hänessä loppujen lopuksi ollutkaan.

Myöhemmin Kate laulaa muitakin lauluja, muun muassa Bonnien Total eclipse of the Heart. Se on hyvin ajankohtainen, sillä viime viikolla oli mahdollista nähdä osittainen auringonpimennys. Minä en nähnyt. Säepari ’once upon a time I was falling in love, but now I’m only falling apart’ on oiva. Onhan se kliseinen, mutta sydämen asiat tapaavat usein olla hyvinkin kliseisiä. Ne pysähtyvät, särkyvät ja pakahtuvat. Ei Bonnieta voi syyttää, hän on, no, Bonnie Tyler.

Forever's gonna start tonight
Forever's gonna start tonight

Aivan niin, Bonnie. Vilpittömyys on sinänsä jo arvokasta, niin minä ajattelen. Hänen sentimentaalisuutensa minä sulatan, se sulattaa minut.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa ihmisistä. Sohjosta eksyin kuitenkin aivan muualle. Palaan hiukan taaksepäin, älä katoa. Palatkaamme Kiinaan, elokuvaan, josta puhuin. Hero on tarina salamurhaajista ja Qin Shihuangista, joka yhdisti Kiinan ja nimesi sen. Hänestä tuli lopulta Kiinan ensimmäinen keisari. Salamurhaajat tahtoivat lahdata, tappaa, murhata, teurastaa hänet, miehen, joka oli vienyt heiltä jotain korvaamatonta. Niin, jokainen salamurhaajista oli menettänyt jonkun, joka oli keisarille vain osa kasvotonta joukkoa, joku joka oli kaatunut joskus, jossain. He etsivät hyvitystä, omistivat kostolle elämänsä. Se kuulostaa surulliselta.

Kävi niin, että eräs salamurhaajista luopui tehtävästä. Hän, Murtunut miekka kirjoitti hiekkaan kolme sanaa: Kaikki taivaan alla.

Ilmeisesti se tarkoittaa, että yhden suru on pienempi kuin tuhansien suru, eikä yhden oikeus ole kaikkien oikeus. (Konkreettisesti: Jos salamurhaaja olisi surmannut keisarin, maa ei olisi yhdistynyt, vaan ajautunut takaisin kaaokseen, taistelujen kierteeseen.) Joskus henkilökohtaisista intresseistä on luovuttava, koska ne eivät palvele toista, siinä vieressä, likellä.

Kaunis ajatus. Ehkä tarkoitukseni oli puhua oivalluksesta, että kaiken takana on kokonainen elämä. Kaikkien takana on tuhansia päiviä, elämä. Jokseenkin kaikki kärsivät ja kaikki yrittävät. Koskaan ei ole yksin. Ehkä se on muistisäännöistä tärkein. (Tosin Paavalin kirjeetkin ovat aika merkittäviä... Öh.)

Harmillista. Alan vähitellen päästä juuri siihen, mistä minun oli tarkoitus aloittaa, mutta huomaan olevani jo liian väsynyt aloittamaan.

Öisin väsyttää, olen huomannut.

Kat-kei-le-vi-en ajatusten vastapainoksi tarina:

Tuli päivä. Hän sammutti valot. Tuli ilta. Hän sytytti valot. Tuli yö. Hän sammutti valot. Näin jatkui viikkoja. Eräänä iltana hän havahtui kalvavaan kateuteen. Hän kadehti valonkatkaisijoita, sillä niitä kosketettiin usein. Sitten hän nukahti.

Seuraavana päivänä hän imuroi kärpäsen. Myös sinä iltana valot sammutettiin. Lopulta hän hyväksyi tilanteen, oikeastaan se tapahtui kerran yleisessä WC:ssä. Seinässä luki: Kaikki taivaan alla. Ajatus mietitytti häntä kauan, hän kun ei ole kovin nopeaälyinen.

I have a dream.

2006-04-09T12:04:00.000+03:00

Tahtoisin taas lukea Lorun sorbusten herrasta. Minusta se on paljon parempi kuin alkuperäinen, lyhyempikin.

Tahtoisin lukea sen ja kirjoittaa tänne valikoituja lauseita ja nauraa niille, nauraa ja hämmentyä naurustani. (Oudoksua: onkohan tämä nyt aivan normaalia... [Aikuinen ihminen...])

Tuskin mikään on naurattanut minua enemmän kuin Ara-Korni. Siis hei, Ara-Korni! Hihii! :)

Se kirja totisesti tuo esiin ihmisen pimeän puolen. Koen välittömän regression kirjan läheisyydessä, ehkä se on kirottu. No, ainakin tiedän, että sanat ripuli, fritsu, dildo ja Legolandia ovat tuskin koskaan nauratteneet minua kuin tämän tämän pikku lorun parissa. Niin, edes silloin, kun leikkasimme seksilelujen postimyyntisivuja Kuponkiuutisista, piilotimme ne peltipurkkiin (jonne ilmestyi myöhemmin etanoita), piilotimme niitylle, naureskelimme. Enemmän kuin silloin, kun olin 7, 8.

Ja Ara-Korni. Kaiken muun kestäisin, paitsi hänet. Ara-Kornin ilmestyessä sivuille, tapahtumiin, minä alan nauraa julkisissa kulkuneuvoissa. Tirskun, hymisen, tervehdin ihmisiä 'hehehee'. Jos olisin vampyyri, sanoisin, että hän on viimeinen naula minun arkkuuni. Hän todella on.

Ara-Korni. Hih.

En önskan

2006-04-09T01:00:00.000+03:00

En minä halua puhua enkelten kieltä, en. Kielillä tahtoisin puhua ja jos niikseen tulee, myös soittaa kitaraa. Tapailla kieliä.
Ruotsia tahtoisin oppia niin kuin olisin joskus voinut, kuin minulle joskus yritettiin opettaa. Tahtoisin tilata sujuvasti kahvia ja voileivän, smörgås och kaffe. Då skulle jag gå och fika med minä vänner och solen sken. Solen skiner, den ler. Espanjaksi tahtoisin ostaa postimerkkejä, kylmää soodaa. Venäjäksi maksaisin metrolippuja, laskisin kielellä metron miljoonia rappusia, joiden pohjaa ei näe ylhäältä käsin. Siellä ihmisen ryhmittyvät.

Yhtäkkiä minulla on kaikenlaisia toiveita oppia uusia asioita.

Minulla ei ollut koskaan ollut kärsivällisyyttä opiskella pianonsoittoa, osasin vain oktaavit, muistin c:n sen muodosta ja lähdin laskemaan eteenpäin... c, d, e, f, g, a, h. Muistan, kun vahvistin tuhansia kertoja lyijykynällä kirjaimen koskettimeen. Sormeni mustenivat, kosketin tummeni. Yritin lopulta poistaa kirjaimiston, mutta tummat läikät tulivat jäädäkseen. Ne muistuttivat minua siitä, että oli ollut aikoja, jolloin olin todella yrittänyt jotain. Keskittyminen ei ole minulle tuttua, ei oikeastaan.

En osaa puhua ruotsia, en oikeastaan.

Venäjää, ranskaa, saksaa ja espanjaa olen hipaissut. Enkelten kieltä en, en vielä.

Muistan vieläkin, miten Ode to Joy, Oodi ilolle alkaa (silloin en vielä tiennyt, että se on Euroopan Unionin tunnuskappale - kuulostaa halvalta saippuasarjalta, osittain onkin, paitsi ettei se ole halpa): E E F G G F E D C C D E D C C. (Viimeiset painokkaasti, pohjaan.)

Musiikissa ja matematiikassa on paljon samaa. Ne selittävät elämää paremmin kuin välimerkilliset lauseet koskaan. Matematiikka on filosofiaa, musiikkikin omalla tavallaan. Niissä käytetään symboleja, yhdistetään niitä, rakennetaan järkeviksi lausekkeiksi, selvitetään yhtälöitä, kumpainenkin eräänlaista ongelmanratkaisua. Molemmat pyrkivät selittämään elämää. Ja eikö matematiikka ratkaise lakeja, joiden puitteissa elämme, eikö musiikki ilmennä, selitä soinnuin tunteita, joita elämme? En lainkaan ihmettele, että Albert Einstein soitti aikoinaan viulua. Muusikot ovat etuoikeutettuja. Olla lavalla, olla erottamaton osa jotain. Olla hetken varmasti, tietäen, ettei yhtäkkiä katoa. Valo seuraa, tuntee vieressäsi seisovien ihmisten seuraavan liikkeen. Aavistaa, reagoi, vastaa. Muuttuu yksiköksi, osaksi. (Kuin matemaattisen yhtälön x tai vakiotermi, sellainen, jonka katoaminen tekisi lausekkeesta epätoden.)

Pienen mittakaavan kollektivismi toimii. Se todella toimii, ainakin hetken.

Niin, onhan niillä - musiikilla, matematiikalla - jotain muutakin yhteistä. Olen huono molemmissa. Molemmat vaativat äärimmäisen kurinalaista harjoittelua. Taito on suoraan verrannollinen harjoituksen määrään.

Haluaisin sanoa osaavani ruotsia, oikeasti. Tahtoisin asioida Tammisaaressa, Tukholmassa. Ostaa lippuja ja kortteja. Tilata ranskalaiset. Sanoa vastaan.

Ehkä Å:ni on saanut minut tolaltani.

Av hela vår soliga värld
önskar jag blott en trädgårdssoffa
där en katt solar sig...
Där skulle jag sitta
med ett brev i barmen,
ett enda litet brev.
Så ser min dröm ut...

Såsom brukade du säga, Edith Södergran. Dina ord låter bra, tycker jag.

Siihen se jääkin, siihen se lähes jää.

Huoh. Kanske en dag...?

Tystnad

2006-04-07T23:23:00.000+03:00

Kun käy ulkona vain hakeakseen postin, kun aurinko muuttuu konkreettisesta kuvioksi meteorologin kartalle, alkaa sataa ajatuksia. Mielessä pyörii esimerkiksi hiljaisuus, se sama, jota kuuntelee päivät. Yöt. Tahtoisin luokseni ihmisiä, joiden seurassa osaisin olla luontevasti hiljaa.

Kuulin kellon, eikä se sano tik-tak-tik-tak, vaan se värähtää raspisella äänellä tasaisesti tak-tak rak-rak. Se oli tuskaista, huomasin, miten sanani harvenivat ja hiipuivat. Pian ei ollut mitään keskusteltavaa. Kello kävi, minä katsoin sen liian hidasta liikettä, odotin, että menisit.

On olemassa, on totisesti olemassa ihmisiä, jotka eivät tee aloitteita. Tiesitkö, että pidän elokuvista? Ehket muistanut sitä sinä iltana, niinä iltoina. Minä pidän elokuvista, elokuvissa keskustellaan illoin, koko ilta. Minä olisin ollut hyvä keskustelemaan illoin! Olen katsellut paljon elokuvia, olisin ollut todella hyvä keskustelemaan illoin. Olisitpa vain tullut hiukan vastaan, antanut minulle johtolauseita. Ei minua puhuminen olisi vaivannut, mutta olisitpa ollut avoimempi. Olisitpa ottanut sanani ja painanut ne korvakäytäviisi. Nyt minusta kuitenkin tuntui, että ne äyskähtelivät ja yskivät kulmikkaina ilmassa, eivät löytäneet toisiaan. Lauseet hajosivat, mielipiteeni pysähtyivät puolitiehen, virke kuoli kesken. Olisitpa vain.

Venäjä. Juna. Vieraan ihmisen kanssa matkustamisen vaara ei ole se, että ei olisi mitään puhuttavaa (on, kaksi elämää), vaan se, että hiljaisuus on vaivaantunut. Nyt ymmärrän sen.

Sinä kehität minulle traumaa, ystävä hyvä. Kehität jatkuvasti kuin valokuviasi. Kohta en voi viettää aikaa kenenkään kanssa ilma, että pelkäisin sen hidastuvan. Ystävä hyvä, mitä nyt?

On olemassa periaatteita, se tiedetään. Älä tapa. Älä varasta. Harjaa hampaat aamuisin. Vaihda alushousut joka päivä. Sitten: tyydytkö jo olemassa olevaan vai tavoitteletko toiveitasi.

Se jakaa nyt veden. On olemassa myös kuluneita fraaseja, joita kaltaiseni huolestuneet ja luomisvimmattomat John Doet leikkaavat ja liimaavat elävöittämään hengettömiä tekstejään, sekin tiedetään. Eräs kuuluu: Mitä yrittäisit tehdä, jos tietäisivät onnistuvasi. Tuskin tyytyisin, tuskin kukaan tyytyisi.

Takaisin unenomaisiin päiviin. Kerroin katselevani elokuvia. On mielenkiintoista, että identifioidun aina miehiin.

Nytkin näen itseni auton takapenkillä, nuokkumassa. Yhtäkkiä olen Lester Burnham, unelias mies lähiössä.

Kuulen vielä alkumusiikin, tämä on tarinan pohjustus.

Aurinko heijastuu autoon, mies torkkuu kyyryssä. Hän tuntuu aina olevan kyyryssä.

Sanat: "I have lost something. I'm not exactly sure what it is but I know I didn't always feel this... sedated."

Sanat, Lesterin sanat, kertovat minustakin. Surullista kyllä, ne kertovat minusta jotain hyvin oleellista. En koskaan ole ollut missään erityisen hyvin, erityisen intohimoinen - tahtoisin kyllä, siitä ei ole kyse. Tiedän, täytyisi tutkailla omia toiveita, mutta minua pelottaa.

Entä jos en löydä mitään?

Crash. Kyllä, ilman etuliitettä.

2006-04-07T00:55:00.000+03:00

Huomaan maailmankuvani rappeutuvan hiljalleen.

Uskoin ennen määrätietoisuuteen, unisex-vessoihin, joissa kaikki pissivät samaan reikään, sosialismiin ja siihen, ettei ihmisen tykästyminen toisiin ole säännönmukaista.

Kuten sanoin, huomaan maailmankuvani rappeutuvan hiljalleen. Mutta sen vain sanon, että huhtikuu on kaunis nimi kuulle. Pidän keväästä ja siitä, kun muta alkaa tuoksua. Se on kevään ensimmäinen tuoksu.

Myöhemmin tulee vastaleikatun ruohon tuoksu. Siitäkin minä pidän. Tämä rappeutuminen (anteeksi, verkas rappeutuminen) mietityttää minua. Pelkään muuttuvani sellaiseksi, joka nukkuu mieluummin hotellissa kuin teltassa. (Se on kuvaavaa.)

Olen kuitenkin onnellinen, että ymmärsin viimeinkin, että naiset ja miehet ovat syystäkin erilaisia. Se on ihanaa. Tiedättekö, on todella hienoa ymmärtää eräänä aamuna, kuinka typerryttävän upeaa se on.

Tekisi melkein mieli kammata hiukset - pitkästä aikaa.

Tuntemattoman värinen katto.

2006-04-06T21:03:00.000+03:00

Näen harvoin unia. Viime yönä näin kuitenkin unta, jossa suutelin, jossa suutelimme, jossa suudeltiin. Huulet kohtasivat, liikkuivat järjestelmällisesti, erosivat. Kyllä te tiedätte. No, sinänsä unen aihe oli hyvin harmiton (ei suolia, verta, kuolemaa), mutta maailmani järkkyi. Olin surkea. Olin niin typerryttävän surkea, että surkeus saa jo aivan uusia ulottuvuuksia. Haastan Einsteinin, ulottuvuuksia on 4+. Surkeuteni musersi minut. Sain elinikäisen trauman, varmasti. Onneksi se kuitenkin oli unta ja onneksi suutelin ihmistä, enkä eläintä tai äitiäni. Se olisi luultavasti ollut vieläkin musertavampaa ja saanut minut hinkkaamaan (huomattavan epätoivon vallassa) ranteita puisella voiveitsellä, mistä olisin vain saanut jännetulehduksen edestakaisen liikkeen suorittavan käden ranteeseen. Luultavasti sairaalassa arpaonni olisi osunut kohdalleni ja ”tapauksestani” olisi tehty tavallista tarkempi analyysi ja vaivani syyt olisi kirjattu tuhansille papereille ja niitattu otsaani. Myöhemmin – itkiessäni itseäni hiljaa uneen sairaalan käytävällä, vihdoin kuolleen Elviksen kainalossa (kerroinhan, etten pysty muodostamaan pysyviä ihmissuhteita – eläviin ihmisiin), lääketieteen kandit olisivat tulleet tähystämään minua kaukoputkilla, huudelleet ”Onkos ketään kotona, hä?”. Olisin ehkä irtautunut jo kuun kieroradalle, matkalla mustaan aukkoon. Pimeyteen, jossa äänet vaimenisivat, loitontuisivat… Lakkaisivat kutittelemasta korvakäytäviäni, naputtamasta kuuloluitani, värisyttelemään simpukoitani.

Niin, onneksi näin ei käynyt. (Niin, äitinikin on ihminen. toim.huom.) Varsinkaan kun avaruudessa ei tiettävästi ole happea, jota hengittää. Ei siellä taida olla paljon muutakaan.

Paitsi elämää, toisin kuin huulissani! Olen hyvin pettynyt niiden voimattomuuteen romantiikan hetkillä. Jos olisin tiennyt, että kieltäydyttyäni johdonmukaisesti suutelemasta ihmisten takapuolia johdattaa elämä minut tähän, huulteni täydelliseen lamaantumiseen, olin ehkä miettinyt kahdesti. Kolmekin kertaa. Mutta ei, tässä minä nyt olen, kolmin kahden lahnani kanssa.

Masentavaa.

Olen ärsyyntynyt, ehkä yllämainitulla ”tapauksella” on vaikutusta asiaan. Minua ottaa aivoon, päähän, tunnen saumojeni soivan. Tekee mieli räjähtää, haljeta hetkessä kuin atomit aikoinaan Japanissa, piirtyä sienenä taivaanrantaan. Vain niin voi saavuttaa sieni-statuksen, tai vanhentumalla aikanaan arvokkaasti kääväksi. Jos olisin (in fact) sieni, sanoisin, että nyt lakittaa. Koska olen ihminen, sanon, että hatuttaa.

Hatutustakin on kaikenlaista. Tuskin kaikki ottavat sen tältä kannalta, ainakaan ylioppilaat. Heidän hatutuksensa taltioidaan filmeille, ikuistetaan, laitetaan albumeille, piirongeille näytille. Minut voi havaita horisontissa, en pidä/välttelen valokuvia, niissä esiintymissä.

No niin, takaisin kiukkuun. En ymmärrä, miksi vihanhallintakursseja järjestetään vain niille, jotka ilmaisevat tunteensa liian aggressiivisesti, käyvät toinen toisensa päälle, asettautuvat pinoon. (Eikö järjestelmällisyys ole toivottavaa?) Entäpä ne (Me?), jotka jättävät tunteensa ilmaisetta, työntävät ne päättäväisesti jonnekin perimmäisen huoneen takimmaisen nurkan lattialaudan alle, sahanpurun sekaan. Viha ottaa todennäköisesti joskus tulta, sen sanon. Kun vihaa ei käsitellä, se näyttäytyy jossain toisessa roolissa, etsii ilmaisukeinon. Tiedämme, voi tapahtua mutaatio ja vihan voi peilata itseen tai johonkin ulkopuoliseen, tilanteelle vieraaseen henkilöön. Viha voi aiheuttaa pelkoa, itsesyytöksiä, katkeruutta. Itseinholla voi olla vakavat seuraukset, henkinen taakka voi muuntua konkreettiseksi, fyysiseksi taakaksi. Kukapa ei olisi joskus, monesti, syönyt suruunsa. Mättänyt. Pingottanut vatsansa äärimmilleen, suoraan yhdeksännelle kuulle, yliajalle.

Kukapa ei olisi katsellut kaakeleita (kuin nuo tuossa taustallani), painanut sormia syvemmälle ja vieläkin taemmas kurkkuun, runnonut, painut ne väkivaltaisesti lähemmäs itseään ja vatsaa painavaa vihollista, vierasta taakkaa, kuin irrallista syöpäkasvainta, yrittäen katalysoida reaktion, poistaa ongelman. Niin, uskoen, että kaikki olisi hyvin, kunhan leipäkaakaosuklaakurkkuomenajäätelöspagetti painuisi veteen, poistuisi. Kunhan vesi kohisisi ja todisteet pahasta olosta painuisi unohdukseen, vapauttaisi. Kunhan olisi tyhjä, kunhan olisi poistanut fyysisen aristuksen, poistanut samalla psyykkisen aristuksen. Aivan kuin ne olisivat yksi. (Eivät ne ole.)

Tilanne jatkuu. Nähden syljen ja mahanesteen sekoittuvan toisiinsa, valuen, sekoittuen kyyneliin – polvillaan WC:ssä, hiessä, näkee hetken selkeästi. Puristaessa kylmää emalia, valkoista steriiliä emalia, tietää vajonneensa alas, kirjaimellisesti. Jopa naurattaa, melkein aikuinen ihminen! Melkein aikuinen ihminen, kuin koira, rukoillen vapautusta siellä, missä normaali ihminen ulostaa ja virtsaa.

Sitä huomaa, että on tultu vajottua huomattavasti.

Jotkut osaavat, jotkut poistavat asioita helposti itsestään, aivan kuten lyijykynän jäljen paperilta. Toiset taas, me, eivät onnistu. Lopulta nämä ihmiset luovuttavat, huomaavat epäonnistuvansa. Ote posliinista irtoaa, ihminen valuu lattialla. Keho tärisee sellaisen ponnistuksen jälkeen, on pohjakosketuksen aika. Kun se tapahtuu, he eivät vielä tiedä olleensa hyvin onnekkaita. He näkevät vain WC:n katon (jonka väriä eivät myöhemmin muista) ja itkevät menetystään ja sitä, etteivät menettäneetkään. He ajattelevat ruoan siroamista epiteelin läpi, matkaa soluihin. Rasvasolujen pöhöttymistä äärimmilleen (joillekin ne tuovat mieleen pöhöttyneen tuurijuopon), uusien sikiämistä, hyllyvää lihaa, mittaavat vatsanahkansa paksuuden. Se on aina liian paksu, sen tiedän. Heille se on aina aivan liian paksu.

Takaisin menestykseen. Ihmiset, jotka eivät ratkaisevalla kerralla pystyneet ylittämään itseään, antamaan ylen, ovat vuosien kuluttua onnellisia. Vuodet opettavat aikuisen nauramaan ainakin yhdelle lapselle ja ylen järkeville teoille.

Sitä huomaa pystyvänsä kehittämään kerran elämää suuremmasta asiasta hauskoja kertomuksia, vitsejä, itseironia väläyksiä. Sitä ei enää muista, miten ajatella niin sairaasti, miten olla niin pakkomielteinen. Toisaalta ei enää huomaa seurata kalorimääriä, eikä kukaan ulkopuolinen enää huomaisi, osaisi kertoa, että tuo on joskus maannut onnettomana WC:n lattialla. Pyörtynyt. Kuunnellut vatsaa kuin tutkija valaita, evännyt ruoalta tien kuin turvapaikanhakijoilta turvapaikan. Kieltänyt kehonsa kuin rasisti toisen ihmisarvon.

Ihmeellistä, eikö totta? Se, mikä joskus oli koko elämä, on nyt hämärä piste jossain, muisto. Jossain vaiheessa ne lasit menivät rikki, enää en voi katsoa kuin silloin. Tai ehkä kaiken takana on kehitys, mustavalkotelevisio vaihtui värilliseen ja minun havainnointini samoin kymmeniä vuosia jälkeenpäin. Que sera, sera.

Kaikki lähti fissiosta ja päätyi WC:n lattialle. Ei hyvä. Piti puhumani vihasta. Varastohyllyt liittyvät olennaisesti tähän asiaan. Toisinaan osaan olla impulsiivinen, toisinaan en. Tunneasioissa reagointini on myöhäinen, sillä otan tuntemukseni ja varastoin sen, aivan, varastohyllyihini. Niitä on paljon. Ärsytän toisinaan itseäni, sillä ajoittain toimintani on aivan liian hillittyä ja kliinistä. Tahtoisin oppia ottamaan tunteilleni tilan, ilmaisemaan ne hetkessä. En minä pidä varastohyllyistä tippakaan, en osaa ylläpitää järjestystä, tilanne on vain jollain tavalla ajautunut tähän. Ehkä eniten minua häiritsee se, että ilmaistessaan tunteita esimerkiksi mielipiteiden tai yleistotuuksien sijaan ihminen on haavoittuvainen ja hyvin paljas.

Inhimillinen.

Ja kukapa haluaisi olla inhimillinen julkisesti, kun se voi tehdä yksinkin? Niin. Jos on vielä sellainen tilanne, ettei oikein kykene tähän ilmaisuun, ole koskaan sitä harjoittanut, on aloitus yhä kivuliaampi. Ylireagoisin ensin, en osaisi säännöstellä tunteitani. Tekisin itsestäni ääliön, tuntisin itseni typeräksi. En ole koskaan ollut sellainen, joka soittaa perään. Jos itken, niin itken muuten vaan (ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan). Samulikin kertoo osuvasti:

Jos se itkee, sen silmät kostuu
ja kädet nyrkkiin puristuu

Niin, olen tosin nainen. Täytyy kuitenkin ymmärtää, etteivät tietynlaiset sukupuolielimet ja hyvin merkityksellinen x tai y takaa suinkaan tutkintoa tunne-elämän koulutusohjelmassa, tai tunneälyn puutetta. Näin on vain päässyt käymään tällä kertaa, eikä vähiten omasta syystäni.

En kuitenkaan haluaisi juosta jonkun perässä, huutaa ja itkeä. Haluaisin liueta tilanteesta, ajatella, että näin oli tarkoitettu, ettei hävittyä taistelua kannata pitkittää. Haluaisin vain unohtaa mahdollisimman nopeasti. Aivan, pakata tunteet laatikkoon, ohjata sen trukillani hyllylle, muiden perään.

Ihmisten tukahdetut tunteet (mikä klisee), suljetut laatikot, hyllymetrit näkyvät televisiossa. Jokaisella kerralla tiistai-illan Todistettavasti syyllinen tuo ruutuun rikoksia. Sarjan miehet, naiset nostavat ruskeita pahvilaatikoita hyllyiltä, avaavat ne. Käsittelemättömät tunteet aiheuttavat lopulta kaaosta, laatikot pysyvät, muuttuvat vain toisenlaisiksi, konkreettisiksi, pahvisiksi, oikeille hyllyille.

No, eivät tietenkään kaikki päädyn poliisiviranomaisille. Toisilla on oma kansio lääkärissä (”unettomuus”, mikä tahansa psykosomaattinen ilmiö), toisilla psykologien arkistoissa. Jotkut ovat kirjoilla väärissä koulutuslaitoksissa, toiset väärällä nimellä kirkonkirjoissa.

Toiset jopa asuvat laatikoissa, ainakin tuntevat niin.

Äh, taas eksyin pois vihasta. Oikeastaan mieleni ei enää edes tee räjähtää, olen vain surullinen, koska tyhmänhölmö blogini vaihtoi yhtäkkiä suuntaa. Tämä alkaa olla jo henkilökohtaista, mikä on hieman huolestuttavaa.

Ehkäpä olen väsynyt ja siksi ongelmainen, normaalisti olen helppohoitoinen ja urhea.

No, jotta tuntisin itseni jälleen hauskaksi, kerron vitsin.

Mikä on vaaleanpunainen ja tikittää?

Kello, tietenkin. :)

Kuvittele rakkaus. Pue rakkaus.

2006-04-05T00:34:00.000+03:00

Tahtoisin kirjoittaa, miten ihmettelenkään toisien kykyä ilmaista itseään. He vain avaavat suunsa, liikuttavat sormiaan ja pukevat elämänsä loogiseksi tarinaksi. Minä en osaa kertoa itsestäni mitään. Tai ei, osaanhan minä, mutten osaa paljastua vapaaehtoisesti, paljastaa. Jokaisen tapa ilmaista on yksilöllinen ja tyypillinen, tiedän, mutta tahtoisin tietää ja oppia, miten kehittää avoimuutta. Kuinka se tapahtuu, en tiedä. On hämmentävää, että toiset esiintyvät valokuvissa, kertovat lähimmästä ja kaukaisimmistaan niin luontevasti ja helposti.

Miten avata suu sydäntä myöten, eikä vain liikutella äänihuulia, sormia holtittomasti? Miten olla vilpitön? Kun yritän, on vain hiljaisuus. Kun yritän, sanat ovat väkinäisiä, ne ta-kel-te-le-vat, tarttuvat kurkkuun ja saavat toisen katselemaan ikkunasta ulos, tai pöytäliinaa.

Sitten päätän olla hiljaa, 'hiljaa hyvä tulee', muistelen. Myöhemmin miestiskelen asioita, joita tuli kerrottua ja epäröin. Tuntuu, että aina, kun jakaa jonkin asian toisen ihmisen kanssa, se jakautuu minussakin. Yhtäkkiä sitä on puolet vähemmän ja minulla siihen vähemmän kosketuspintaa. Minusta tuntuu, että kulutan ne loppuun.

Kun puhuu sähköjohdoista ja säästä, helpottaa. Kaikki loittonee, on vain tyhjyys ja sitä halkovat johdot, pistokkeet. Vitsit. Kahvin noussut hinta. Viime viikonloppu.

Niin, tästä tahtoisin puhua, kunhan vain. Yllä oleva teos on Chagallin, minulle se on keltainen rakkaus. Kun joskus olin romanttinen, ajattelin, että Chagall kuvaa rakkautta täydellisesti. Ihmiset kietoutuivat toisiinsa ja makasivat kattorivistön päällä, heistä tuli kaupunkien kokoisia. Naiset lepattavat tuulessa, ovat kevyitä, painavat päänsä miehen rintaan. Miehen silmät ovat sulkeutuneet, hänen ei tarvitse pelätä toisen katoavan.

Sitä kutsutaan luottamukseksi, kait. Jos pukisin rakkauden, noin se olisi. Keltaista ja yhteistä pinta-alaa.

Tilanteita, joissa ei keskustella, tai jos keskustellaankin niin ainakin aivan jostain muusta kuin pistorasioista ja säästä.

Ähäkutti.

2006-04-03T17:09:00.000+03:00

HUOM! Tämä teksti on kirjoitettu puhtaasti informatiivisessa mielessä - kirjoittaja ei kehoita ketään käyttämään punakärpässieniä! Kärpässienen nauttiminen saattaa rasittaa munuaisia!

Muistaakseni olen kuullut, että muinaiset intiaanit söivät ensin huumaavia sieniä ja säästivät sitten virtsan, johon oli erittynyt sienien erilaisia ainesosia. Syöminen aiheutti pahoinvoinnin, mutta tämän tuotetun virtsan juominen tuotti ainoastaan toivotun huumauksen. Kysessä oli siis jonkinlainen alkukantainen ihmissuodatin.

Ilmeisesti ainakin poppamiehet joivat virtsaa saadakseen yhteyden 'henkiin' ja tehdäkseen radikaalisti heimon elämään vaikuttavia päätöksiä. He olivat suuria miehiä.

Niin, tiedän. :)

Tatti.

2006-04-03T15:32:00.000+03:00

Jalkani, haluaisin laulaa teille.

Oh, you are the roots that sleep beneath my feet,
and hold the earth in place.
each time a curtain opens,
sunlight pours in,
a lifetime melts away.

And we share a name,
on some picturesque grave.

(Bright eyes)

Jalkani, te rujot ulokkeet, en ole huomioinut teitä tarpeeksi. Olette aina olleet valmiina allani, kun olen halunnut juoksennella jyrkänteiden reunoilla, hypähdellä lasinsiruihin. Olette ottaneet vastaan sepelin terävyyden kuin mies, joka minä en koskaan ole ollut. Tuhat kertaa olen maalannut kyntenne suttuisesti räikeän punaisella halpislakalla ja juossut teidät tajuttomuuteen, mutta yhä olette siinä. Tottahan toki yhä tahtoisin teidän ruskettuvan herkemmin ja että jaksaisitte askeltaa hiukan kauemmas ja hiukan uljaammin, mutta jo nyt tuotatte minulle ihmetystä. En koskaan tee teidän hyväksenne mitään, ja yhä vain te olette siinä. Olette kuin haaveideni veriveljet, uskollisia viimeiseen - ja hiljaisia, lukuunottamatta ajoittaisia nak-sah-duk-si-a nilkan seudulla.

Niks. Naks. Varsinkin aamuisin tapaatte naksahdella. Ymmärrän tietä hyvin, sillä - kuten tiedätte - minullakin saattaa aamuisin naksahtaa. Ehkä se on tapamme kommunikoida. Mariskan sanoin...

en polta puhki mutten hukkaankaan heitä
mennään samaan suuntaan vaikkakin eri teitä
josta kaikki vievät tummien kivien alle
mummin viereen malmin hautausmaalle

Olen huomannut, että jalat ovat monessa suhteessa hyvin merkittäviä ulokkeita. Jotkin asiat menettäisivät kokonaan viehätyksensä ilman jalkoja, esimerkiksi sohvat. Jalaton sohva näyttää hyvin koomiselta. Tietysti voisi mainita vielä viinilasit, tuolit, jalkalamput, talot (tuskin talo on mitään ilman kivijalkaa), ihmiset, eläimet, polkupyörät - inhoan polkupyöriä, joissa ei ole jalkoja - , pappatunturit, päivänvarjot ja simpukat. Ehdottomasti varsinkin simpukat.

Myöskään sienet eivät olisi lainkaan niin viehättäviä, mitään nykytilanteeseen verrattuna, ilman jalkojaan. Sienistä minä oikeastaan tahtoisinkin puhua. Olen monta kertaa osunut sienimetsään, toisinaan myös vahingossa kumartunut ja tervehtinyt niitä kädestä pitäen. Olen todennut sienet näillä reissuilla hyvin leppoisiksi tuttavuuksiksi, jotka tosin puhuvat sivistymättömyyttään hyvin karkeaa kieltä. Olen kuullut yhden vain venäjää haastavan, liekö törmännyt joskus venäläiseen sienenpoimijaan. Sienien joukossa liikkuu hurjia kauhutarinoita säälimättömistä tryffelipossuista, jotka imevät kärsäänsä kaiken, minkä kilohinta ei ole sataa euroa korkeampi. Useat eivät uskaltaneet nukkua öisin.
Kuten kerroin edellisessä kirjoituksessani - jonka tosin otin lepäämään laakereille - olen symbioosien suuri ystävä. (Olen ajatellut ostaa T-paidan "Miten olis pienet symbioosit?".) Koska olen toisinaan hiukan kyvytön muodostamaan pysyviä ihmissuhteita, päätin tutustua sienien maailmaan ja ehkäpä oppia hiukan kiinteistä vuorovaikutussuhteista. Ollapa kuin sieni suuren puun kupeessa, mietin, limainen pieni sieni siimeksessä, iloisena syksyssä.

Muutuin vihreäksi.

Sienet on nimetty aivan liian kauniiksi. Miksei minua ymmärrety nimetä niin - kauniisti? Olettaen, että sienestäjät ovat aikojen saatossa nimenneet sienet, he ovat aivan mainioita tyyppejä! Toivotan kaikki sienestäjät sydämmellisesti tervetulleiksi. En voi uskoa pahoiksi ihmisiä, jotka ovat keksineet hattupäisille yksijalkaisille tuttavilleen sellaisia nimiä kuin härmämalikka, kaneliseitikki, keltahytykkä, -häiväkkä, -lapakka tai -nastakka, nokirousku, pökkelökääpä, pörhösuomuhelokka tai taulakääpä. Minusta puolison ja kirkkoveron maksamisen sijaan presidenttiehdokkailta pitäisi odottaa suvereenia sienituntemusta, ehdottomasti. Sienestävä ihminen ei voi olla läpeensä paha, tai avuton. Sienestäjät tupsuttelevat sutipäisellä sieniveitsellään irtomullan ja maan sienen päältä äärettömältä hellästi ja rakkaudella, se on hienoa.

Mietiskelin kovin, että mikä sieni tahtoisin olla, mikäli olisin sieni. Kärpästen herrattaren voisi automaattisesti olettaa olevan sieni-identiteetiltään tietenkin kärpässieni, mutta minä en tahtoisi tyytyä itsestäänselvyyksiin. Nykyään vain innovatiiviset ja Inno-Marko lunastavat kirkkaimman kruunun ja taivaspaikan jo maan päällä.

Muistelin hetken lapsuuttani. Olen selvästi löyhkäseitikin ("Haju, pikemminkin löyhkä, on epämiellyttävä. Samoin lienee maun kanssa.") ja suppilovahveron sekoite, selvästi otollinen pitkäaikaiseen symbioosiin vielä kerran. Tuollainen limasienen tyyppinen. ("Ryömii hitasti ravinnon perässä" kuulostaa tutulta.)

Tämä kultasieni onkin häveliäs kaveri, oikein korkeakauluksinen asu yllä.

Erityisen hyödyllinen paikka sienien ystävälle on Sepon Sieniopas -sivusto, mistä yllä oleva kuvakin on peräisin.

Alussa oli runo.

2006-04-02T23:56:00.000+03:00

Alussa oli sana ja sanat sikisivät. Myöhemmin sikisi, syntyi Aki Salmela. Hän alkoi kasvettuaan käyttää sanoja huomattavan mallikkaasti.

Hieman myöhemmin, yllättäen, toinenkin alkio aivan eri puolella Suomea selvitti tiensä läpi naisen rakenteiden ihmeellisyyden ja kasvoi ihmiseksi. Syntyi Å.

Seuraavalla vuosituhannella Å:n ja Aki Salmelan tiet ristivät toisensa, kiertyivät spiraalille. Å kohtasi Aki Salmelan sanarihmastot ja takertui niihin. Hän ei suinkaan pelännyt rihmojen tiukkaa otetta, vaan oli oikeastaan hyvinkin tyytyväinen oloonsa. Hän oli aina tuntenut itsensä kosteaksi sieneksi tien varressa. Symbioosi oli hänestä sekä kaunis sana että ajatus. Se häntä hiukan huoletti, että Aki Salmela ei näennäisesti hyötynyt hänestä millään tavalla. Onneksi hänen ajatuksensa unohtuvat nopeasti, juoksevat uusien alta pois.

Å löysi itsensä Aki Salmelan sanoista.

Myöhemmin Å aloitti blogin, jonka nimi on sama kuin erään Aki Salmelan runon. Aivan...

Å vieraantuu

Å oli alakuloinen, yksinäinen kuin sellaisen planeetan kuu, jolta oli lopullisesti kuoltu pois. Tuskin kukaan oli lausunut sitä vuosikausiin. Silloin tällöin se sanoi oman nimensä ääneen, kuullakseen miltä se nykyään kuulosti. Siinä oli jotain kolkkoa, ja se teki surulliseksi.
Yöt olivat pahimpia. Usein Å makasi valveilla pikkutunneille asti ja tuijotti kuun vaiheita verhottoman ikkunansa lävitse. Å tunsi sukulaisuutta kuun kanssa, se muistutti hänen yksinäistä pistettään, ja kun kuu lepäsi vastapäisen talon harjalla, se oli kuin jokin kosminen malli hänestä itsestään. Tuskin kukaan muu maailmassa ajatteli niin. Suloinen kyynel valui alas Å:n jalkaa.

Pidän hänen runoistaan, teksteistään jonkin verran. Paljon.

Sähkö.

2006-04-02T19:27:00.000+03:00

Ennusmerkki. Säätiedotuksessa lumikuurot muuttuivat luurangoiksi, kerta toisensa jälkeen – en nyt yritä väittää, että minulla olisi lukihäiriö – luin, että tänään sataa luurankoja. Ajatuskatkos, aistiharha, tämä luiseva sattuma sai minut muistelemaan Magnoliaa, mielestäni Tom Cruisen parasta roolityötä, John C. Reillyn lempeänkurttuisia kasvoja ja taivaasta satavia sammakoita. Illan tullen taivas vaikeni, eikä luurankoja koskaan tullut – soitin seuraavana aamuna Nostradamukselle, ”älä tulekaan, soitellaan”.

Ennusmerkki oli kuitenkin selvä. Luurankoja seuraavana päivänä tapahtui ikäviä, ikäviä asioita. Tiedättehän ikävät asiat? Ne itkettävät ja tuntuu siltä, kuin hitaasti, hitaasti sydämeen muotoutuisi aristava särö. Vaikkakaan seuraava vertauskuva ei lyyrisyydellään huikaise, on se minusta hyvin täsmällinen ja hyvä: sydän on kuin tuulilasi.

Ilmavirta. Laittaa käden ulos ikkunasta, puolet kasvoista. Lapsena kurkotti aina ulos ikkunasta, kurkotti puihin hiekkatiellä, riipi kädet täyteen lehtiä. Söi jäätelöä, tiputti verhoilulle, sai kaiken anteeksi.

Automatkailussa on puolensa. Kortiton ja holtiton sivustakatsoja näkee auton hyvin romanttisesti, siinä maailmassa ei ole mäkilähtöjä tai hätäjarrutuksia, vaan muistoja lapsuuden ruskeasta Saabista, jossa vaihdekeppi oli vilkuntapainen vipu heti ratista oikealla, auton kuumuus kesäpäivänä, rauhoitettu hetkellinen päätösvapaus. Sitä minä teiltä kaipaan, näennäinen hetki ihmisyyttä karussa, käsissä suurempi voima kuin minulla koskaan.

Mutta tarpeeksi sitä en tahtonut, tarpeeksi en ole sitä vielä kaivannut. Polkupyörälläkin pääsee yllättävän lujaa. Mutta…

Matkustaa autolla pimeydessä, ystävät etupenkillä, itse takana, musiikki soi. Vastaantulevien häikäisevät valot hetken, häikäistys viivähtää, musiikin epäsäännöllinen töminä. Edessä istuvien puhe on epäselvää, en kuule, muttei se haittaa. Välillä havahtuu tuttuun nimeen, paikkaan: ”Mitä?” Auton on metallinen umpio, jossa olemme yksin yhdessä. Maailmankaikkeus keskittyy tyhjiöön, joka liikkuu ja raukeus leviää jäseniin. Minusta tuntuu hetken, että kaikessa on totta tosiaan puolensa, kaikki on äärettömän rakastettavaa. Ajattelen äärettömyyttä ja aikaa ja hetken kaikki tuntuu paljon vähemmän pelottavalta. Voin ojentaa käteni, kosketan ihmistä. Kappaletta he eivät vaihda, ei, he nauravat minulle. Autossa kaikki musiikki on parempaa, pehmeä töminä tuntuu kehossa. Tytöt, tytöt, jo naiset, minä muistan teidät. Minä tulen muistamaan teitä.

Takaisin tuulilasiin. Olen nähnyt, kuinka kivi osuu tuulilasiin ja rikkoo sen uloimman pinnan. Pieni jälki leviää säröksi, hidas murtuma molempiin suuntiin. Joka kerralla se on hiukan pidempi, kuin epäsäännöllinen, mutkainen joki karttakirjassa. Volga, Tonava, Rein. Joskus, kun on jo melkein unohtanut sen olemassaolon, huomaa, kuinka se jo ulottuu tuulilasin laidasta laitaan.

Kun sydän kärsii kolhun, reaktio on sama. Murtuma leviää hitaasti. Fyysinen kipu, vihlaisu korvissa, sitten hitaasti leviävä säröjen verkosto. Juopuneet murtumaviivat risteilevät yli toivon ja itsetunnon, uskon toisia hipaisemalla, tuskin koskettaen, toisia naarmuttaen.

Ihminen on itseään korjaava organismi, siksi sydän eheytyy. Tietyissä rajoissa.

Tietyssä rajoissa.

Vaikken hankkisikaan koskaan oikeutta ajaa nelipyörää (kummallista, että kaksipyöräistä saa ajaa kuka tahansa ja se sentään on paljon hankalampaa kuin neljän pyörän hallitseminen), ehkäpä hankin kuitenkin auton. Istun etupenkillä pimeänä iltana, kuuntelen musiikkia – omassa pihassa. Monet, näin olen kuullut, ajavat autolla päivittäin töihin, takaisin vain sen aiheuttaman tunteen vuoksi. Autossa on päätösvaltaa, autossa on äärettömän paljon yksityisyyttä. Autossa jokainen voi tuntea itsensä kykeneväksi. Kone tottelee, voima taipuu omiin käsiin, tuhannet kilot alistuvat jalan painalluksella, käden pienellä liikkeellä. Niin on hyvä aloittaa aamu, ymmärrän sen hyvin.

Saanko vaihtaa aihetta? Nämä kaakelit muistuttavat minua kärpäsestä, jonka hukutin suihkussa. Inhoan kärpäsiä, jotka mysteerisesti eksyvät pieneen suihkuseinien sulkemaan soppeen, törmäilevät seiniin ja pörisevät. Ne ovat klaustrofobisia, törmäilevät minuunkin. Alaston, märkä ihminen tuntee itsensä hyvin hämmentyneeksi ja yllättävän voimattomasti syöksähtelevän mustan kappaleen edessä. En pidä siitä, että ne kamikaze-hyönteiset koskettavat minua. Huusin, suuntasin suihkun siihen. Hassua, ihminen suihkussa kuin ampumassa kärpästä suihkupäällä. Luulin jo hukuttaneeni sen, se putosi lattialle. Kärpänen kuitenkin nousi yhä hurjempana, ja minä huusin taas. Viimein se luovutti, ja suihkutin sen lattiakaivoon. Pörisevät, surisevat kärpäset ympärilläni, lampuissa, valojen lähelle hakeutuneina, korvia huumaava pörinä muistuttaa minua eräästä huumaantuneesta, psykedeelisestä, kuumeisesta kohtauksesta Agatha Christien Kymmenessä pienessä neekeripojassa. Ihminen kuolee ja kärpäset pörisevät käsittämättömästi taustalla. Tämä on lähes ainoa heikko aavistus, mitä minulla on kirjasta jäljellä. Surettaa joskus, kuinka paljon olen lukenut ja oppinut vain unohtaakseni. Miten muistaa asiat, miten säilyttää ne?

Blogilistaan kehittämässäni (ja osittain häikäilemättömästi Ultra Bralta kähvelletyssä) määritelmässä kerron puhuvani ainoastaan sähköjohdoista ja säästä. Sähköjohdot ja varsinkin sähkö kiinnostavat minua, vilpittömästi. Ehkä vielä kerran omistan niille kokonaisen kirjoituksen. Seuraava toimittakoon hätävaran virkaa.

Minä muistan, kuinka Billy Elliot kuvasi tanssin muuttavan hänet sähköksi. Se sai aikaan kylmiä väreitä, saa yhä ihon vetäytymään liikuttuneeksi kananlihaksi poskia myöten.

***

Tutor: What does it feel like when you're dancing?
Billy: Don't know. Sorta feels good. Sorta stiff and that, but once I get going... then I like, forget everything. And... sorta disappear. Sorta disappear. Like I feel a change in my whole body. And I've got this fire in my body. I'm just there. Flyin' ike a bird. Like electricity. Yeah, like electricity

***

Toivon, että vielä joskus jokin asia on minulle niin tärkeä ja ihmeellinen, että se muuttaa minut sähköksi.

Että raajani muuttuvat lämmöksi, että mieleni unohtaa tavanomaiset liikeratansa.

Että yhtäkkiä olen vain suunnaton energia, esteetön energia, joka ottaa tilan, oli asia sitten henkinen tai fyysinen.

Fiktiivinen Billy, poika kaivoskaupungissa, teki sähköä. Onkohan se sitten niin, että itse pitäisi, itse tulisi liikuttaa jalkaa, kättä. Liikuttaa, liikuttua. Tulla liikutetuksi. Liikkua.

Ilmarisen perilliset.

2006-03-29T23:48:00.000+03:00

Ihmisen syvin on minulle arvoitus.

Ollako omena, pyöreä, pehmeä omena, jota vain ohut kuori suojaa. Omenat ovat haavoittuvaisia. Niillä on punaiset posket, pyöreät muodot. Kun omena kolhiintuu, sen pinta menee pilalle, sen solut rikkoontuvat ja entsyymit värjäävät sen lihan ruskeaksi. Ruhjouduttuaan kerran, kahdesti tai tuhannesti - määrä on merkityksetön - omena ei enää koskaan tule täydelliseksi. Sen ruhjeet pysyvät, syvenevät, niin, ne tulevat koskaan lähtemättä. Ne summautuvat.

Ensin on kukka. Sitten omena. Ja kun sadonkurjuu tulee, kuolema korjaa satoaan. Omena putoaa, tulee ehkä syödyksi, ehkä vierii pudottuaan löytämättömiin, mädäntyy. Loppujen lopuksi omena muuttuu maan tomuksi, loppujen lopuksi omena syntyy tuhoutuakseen. Vain kerran se voi olla täydellisen pyöreä, valkea, kuulas. Valkea kuulas.

Vai olla taos. Taos, vaikkapa miekka, joka jokaisen iskun, kuumuuden ja hehkun mukana yhä täydellistyy. Osumalla on tarkoitus, terä leikkaa paremmin, terä oppii. Miekka ei koskaan voi olla täydellinen, miekkaa ei koskaan voi takoa liiaksi, takoa täydelliseksi, sillä täydellisyys on saavuttamattomissa. Miekkaa ei korjata elonkorjuussa, miekka kylvää kuolemaa, niittää henkiä. Miekan terä on kylmä, se on eloton.

Ensin on pala metallia. Kuumuus. Alasin. Tuhannet iskut lyövät miekkaan sen muodon. Ilman iskuja se ei palvelisi tarkoitustaan, ilman iskuja se olisi vain pala metallia.

Niin, ollako omena, vai ei olla. Ollako miekka, vai ei olla.

Japanilaisen sananlaskun mukaan tuulessa kasvavilla puilla on vahvat juuret. Vahvistavatko vastoinkäymiset meitä, ihmisiä, vai nujertavatko ne meidät vähä vähältä? Ovatko nämä ikävien sanojen, tapahtumien, muistojen ja tekojen vahvistava vaikutus vain ikävä lume?

Vai ollako sekä omena että miekka.

Sekä pehmeä että kova, eritavoin.

Ruumiimme, pehmeä ja inhimillinen ruumiimme on kuin omena. Polta minut, jäljet näkyvät ikuisesti. Viillä minut, arvet jäävät pyytämättä ja vaikka pyytäisikin. Katkaise minut, minä katkean ainiaaksi. Ruumis antaa lopulta periksi. Se valuu maata kohti kuin ajatellen 'maasta minä olen tullut, maaksi olen jälleen tuleva'. Lopulta ruumis antaa periksi, jää varjoihin, hajoaa.

Sielumme kuin miekka, elämänmittainen taos. Jokainen kolhu sitä vahvistaa. Jokainen kolhu sen kovettaa. Viilto terävöittää sen, polttomerkki hehkuu tulena sen varressa. Metallin ja hedelmän kehityskaari on päinvastainen. Kun toinen on vahva, toinen on heikko.

Sekä miekat että omenat ovat vaikuttaneet suuresti maailmanhistoriaan. Sodat. Isaac Newton. Aatami ja Eeva (ken uskoo). Lumikki. (Köh.)

Aivan, ja Wilhelm Tell. :)

Ehkä meissä kaikissa asuu pieni... miekka... ja pieni omena? Eh. Tulipas tästä nyt mielenkiintoinen. ;)

Lento yli jurttien

2006-03-28T11:12:00.000+03:00

Kävin eilen kirjastossa. Pidän kirjoista, oikeastaan pidän niistä aivan äärettömän paljon. Käsittääkseni tämä on aika yleistä ihmisten kesken, joten asiaa tuskin tarvitsee selitellä. Parhaat muistoni lukemisesta ovat lapsuudesta, kun äiti luki minulle aina uudestaan ja uudestaan Aku Ankasta lyhyen yhden sivun sarjakuvan Hessusta pitsakuskina. Hän vain keksi vaihtaa nimen pitsakuskista pissakuskiksi. Kylläpä kuulkaa oli hauskaa, kun Hessu pitsojen sijasta kuskasi ihmisille pissaa! Kuvitelkaapa nyt, siis pissaa! Hih. Hohhoijaa, ehkä minusta tuli siksi tällainen.

Muistaakseni joskus määrittelin mielikirjallisuuteni sellaiseksi, jossa on 'eritteiden hyökyaaltoja', mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Huoh, niin, koin esimerkiksi hyvin suurta mielihyvää lukiessani Transpottingista kohtausta, jossa Renton kauhoo täynnä paskaa olevaa WC-pönttöä löytääkseen sieltä huumekapselit, jotka oli piilottanut peräsuoleensa aiemmin - hän ei siis ollut muistanut tätä kätköään käydessään hiukan aiemmin, hmmm, asioilla kyseisellä pöntöllä kyseisessä WC:ssä.

Ehkäpä kohtaus kuvasti mielestäni 'jotain' olennaista elämässä. Tai sitten minulla on anaalifiksaatio, eikä seksuaalisuuteni ole kehittynyt normaalisti ja täysipainoisesti genitaalivaiheeseen. Eh,

...no, takaisin kirjastoon. Siinä minä siis seisoin, keskellä sitä kirkkaasti valaistua rakennusta. Pian tunsin todellisuuden hämärtyvän, yhtäkkiä tuntui siltä kuin eteeni oli kohonnut suuri muuri. En ollut koskaan oppinut saksaamaan, joten tunsin syvää epätoivoa. Tajusin yhtäkkiä hyvin selvästi, etten koskaan pystyisi hyppäämään edessäni kohoavan muurin yli. Se tuntui niin korkealta, niin korkealta, että epäilin jo jonkinlaisen kirjatoukanreiän (vrt. madonreikä) kautta siirtyneeni kenties menneisyyden Berliiniin vuonna 1989 tai mikä pahempaa, vielä kauemmas Kiinaan, jakkihärkien kupeeseen. Kaukaisuudessa kuulin utuisen, keinuvan laukan. Kaviot iskeytyivät rytmikkäästi maahan, kuvittelin hiekkamaan pölyn ja sen, kuinka hevonen painoi vasten kuolaimia. Tämä hevonen on villi, tiesin. Maistoin melkein raudan suussani. Ja askeleet, niiden poljento loi rytmin. Jospa olenkin tuo hevonen itse, jospa minä olen tuo hevonen, tuo, jonka tulee hypätä tämän muurin yli. Tunsin epäröintiä, mutta muistutin itseäni, ettei hevosten tarvitse saksata. Ehkä olin jopa hevonen, jolla oli siivet. "Se vasta olisi jotain", ajattelin. Laukka hidastui, tasaantui. Kuvittelin tasangon, jolla hevonen tanssi. Jolla minä tanssin. Murretun okran värinen maa pöllysi, nauroin. Ja pian laukka oli tuskin kuultavissa.

Ja minä ymmärsin, se oli minun sydämeni. Kynsilaukka, sydänlaukka, hymyilin. Ja muuri, se oli oikea, laastia ja rappausta, maalia, tiiltä. Se oli kirjaston seinä, jossa oli hyllyjä, joilla oli kirjoja, joissa oli tekstiä. Muistin, että olin tullut kirjastoon lainaamaan kirjoja. Varmasti niin täytyi olla, sillä sitä ihmiset kirjastoissa tekevät. Olin tyytyväinen järkeilyyni, niin, varmasti olin tullut sinne lainaamaan kirjoja! Ja seinä, naurahdin hätääntymiselleni, seinäkin oli vain tavallinen seinä.

Vain tavallinen seinä. Seinä, jonka hyllyt olivat täynnä elämäkertakirjallisuutta. Kaikki tietävät, että elämäkertakirjallisuus laittaa ihmisen pohtimaan niin globalisaatiota, kaivon pohjalle kannettua vettä kuin eilisen teeren poikiakin ja herättää pohjimmaisen kysymyksen, kuljettaa sen huulille.

Ja pian sitä huomaa parahtavansa kirjarivien väliin "Miksi?".

Haluaisin todella ymmärtää elämäkertojen merkityksen. Miten kukaan tahtoo vapaaehtoisesti tuoda elämänsä, ajatuksensa julki? Eikö se vaadi aivan tavatonta itseriittoisuutta? Miten kukaan voi ajatella olevansa (tai ajatustensa olevan) niin 'arvokas', toisaalta laskea itsensä niin vähän omakseen, että jakaa ajatuksensa kasvottoman ihmismassan kanssa? Mikä tarve saa ihmisen jakamaan elämänsä ja ajatuksensa näin?

Ymmärrän kirjat, joissa ihmisen kautta sivutaan esimerkiksi jonkinlaista historiallista aikakautta tai yhteiskuntaa, kulttuureita, mutta on olemassa myös hyvin itseriittoista elämäkertakirjallisuutta. Nonsensea. Narsistista paatosta.

Näin monia turhalta tuntuvia kirjoja riveissä. Lento yli jurttien, se jäi mieleeni, joku on todella nimennyt kirjansa niin.

Ei itseilmaisussa ole mitään pahaa, ei todellakaan, mutta sen julki tuominen on toisinaan jollain tavalla hyvin irvokasta. Miksi joku haluaa kertoa? Miksi? Minä en ymmärrä! Mikä erottaa nidotun tekstin siitä, joka on vain omalla kovalevyllä, laatikossa, kansion välissä? Fiktio ei perustu tositapahtumiin, fiktiiviset tekstit voidaan rakentaa monitasoisiksi ja dynaamisiksi kokonaisuuksiksi, joissa henkilöhahmot ja tapahtumat valjastetaan palvelemaan tiettyä ajatusta tai päämäärää. Fiktiota ei ole ollut ennen kuin joku on kirjoittanut sen. Paperi on sen ulottuvuus. Todellisuutta ei taas tarvitsisi kirjoittaa eläväksi, se on ollut omalla tavallaan olemassa, irl. Onko niin, että metsässä kaatuva puu ei kaadu, jollei joku näe sen kaatuvan, sen kaatuneen? Ei riitä, että puu tietää kaatuneensa? Eikö riitä, että ihminen tietää kokeneensa?

Tekstin julkaiseminen ei ole osoitus mistään. Se ei takaa mitään, kerro mitään.

Asiat voidaan puhua kuoliaaksi. Asiat voidaan vaieta eläviksi.

No, minä kuitenkin todella kävin kirjastossa. Tein pulliakin, mutta se taas on jo ihan toinen tarina. :)

jKr (eli jälkikirjoitus) : Kuulostipa se hyvin ristiriitaiselta. (Mitenköhän minä keplottelen tieni tästä ulos..?) Itse raapustan tässä hyvin vaatimattomilla lahjoilla yhtä vaatimatonta bloginpoikasta ja uskaltaudun kuitenkin arvostelemaan toisten jurttia. Niin, kyse oli nyt lähinnä sellaisesta paperisesta kirjoituksesta. Paperi on arvokasta, paperia on rajallinen määrä. Minusta kirja, kirjallisuus, olisi arvokkaampaa, mikäli sitä ei julkaistaisi niin, hmmmm, niin kuin sitä nyt julkaistaan.

Aivan liikaa. Aivan vääristä syistä.

Nimi myy, kasvot myyvät. Jotain on pielessä, mikäli (esikois)kirjailijan nimi painetaan suuremmalla fontilla kuin itse teoksen nimi. Inhoan kirjoja, joiden takakannessa ei kerrota itse kirjasta mitään, siteerataan vain maailman kriitikkoeliitin korkealentoisia mielipiteitä itse kirjailijasta, josta pahimmassa tapauksessa on postikortin kokoinen (80-luvun) kuva takakannessa.

Niin, internet on eri asia. Bittejä on rajattomasti, ihan kaikille. Minullekin!

Peace.

Ihmisen kyllästys

2006-03-26T18:15:00.000+03:00

Neste voi kyllästyä. Myös ihmiselle saattaa käydä näin, huomasin.

It's a beautiful day!

2006-03-26T11:24:00.000+03:00

Olen odottanut tätä päivää jo kauan. Noin puoli vuotta sitten kellot käännettiin talviaikaan. Tai ei, ne piti kääntää. Minä en kääntänyt.

Ajattelin silloin orgastisen tyytyväisenä tätä kaunista ja aurinkoista maaliskuista päivää, jolloin kellot jälleen kääntyisivät kuka mihinkin suuntaan, useimmat kesää kohti - aurinkoa kun muinoin tapasivat palvoa. Orgastinen mielihyvä tulvahti kehooni, kun kuvittelin, miten viettäisin tämän päivän, nämä hetket, jolloin niin monet virittävät viisareita. Nämä hetket, jolloin minun ei - mikäli en niin mielisi - liikauttaa kvarkkiakaan ajastamisen hyväksi.

Eniten iloa minulle tuottaa se, että olen kuin varkain varastanut aikaa. Jos oletetaan, että kellon aikaistaminen/myöhäistäminen vie noin 20 sekuntia aikaa kerralla, olen nyt onnistunut puijaamaan itselleni 40 sekunnin jatkoajan tässä elämässä.

Ja se, hyvät ihmiset, hymyilyttää.

Ihmiset, tilatkaa Aku Ankka.

2006-03-25T22:24:00.000+02:00

Koska 'todellinen maailma' on näennäisesti niin kylmä ja julma, olen uppoutunut kurjen mutkiin, hanhien vaaroihin ja suunnannut Ankkalinnaan. Ankkalinna on hieno paikka, olen kokenut siellä monia, monia jännittäviä seikkailuja. Nyt - kärsiessäni eroahdistuksesta, ikävöidessäni kadotettua lapsuutta - tartuin keltaiseen (!) tiiliskiveen ja heitin sen seinään. Aku Ankan sompailut viime vuosituhannelta veivät minut epäluontevien vuorosanojen, alleviivattujen opetusten ja mielenkiintoisen värityksen (ja ihmisenkaltaisten otusten, jotka eivät käytä housuja) pariin. Näistä seikoista huolimatta opus hujahti päähän kuin se kuuluisa kusi. Aku Ankka innosti minut tutkimaan fiktion teitä. Vaikken äitiyttä aktiivisesti harrastakaan, tässä erinomainen iltasatu kaikille, ihan jokaiselle! :)

Olipa kerran aurinkoinen talvipäivä, aurinko kimalteli hileisen jään pinnassa. Olipa kerran ihmiset, jotka keksivät sanat 'nahka' ja 'liha'. Olipa kerran satoja kuutteja tuolla nimenomaisella jäällä, jonka pinnasta aurinko hehkui. Olipa kerran niin, että näillä puolustuskyvyttömillä, nukkapintaisilla kuuteilla oli sekä nahka että lihaa sen alla. Pian ihmiset ymmärsivät sen.

Olipa kerran verenpunainen jää, kuuttien verinen talvipäivä. Olipa kerran niin ettei kuutteja enää ollutkaan. Oli vain kasa lihaa ja sen vieressä kasa nahkaa.

Kaisa-kuutti.

Hylkeiden ja kuuttien metsästystapoja (Wikipedia):

Houkutinmetsästys muun elävän houkuttimen avulla (vihollinen tai oma poikanen)
Lähestyminen tai houkuttelu lajikumppaniksi naamioituneena
Aiemmin myös esim. harpunointi, poikasten varastaminen pesästä ja nuijinta (luit oikein)

Soiva laatikko kertoi, että tänään muistaakseni Alaskassa järjestetään hylkeenpoikasten massapyynti. Jes?

Toisaalta en katso tätä omaa moralisoimistanikaan hyvällä. Norjan sivustolla kerrottiin järkevästi faktoja hylkeenpyynnin puolesta ja kannan liiallisen kasvun vaikutuksista esimerkiksi meren kalakantaan. Tämä on vaikea aihe. Toisaalta lihansyönti ja metsästys ovat kuuluneet jo kauan maapallon historiaan, ja ovathan kasvitkin ns. 'eläviä' olentoja, vaikkei niillä olekaan 'tietoisuutta' siinä merkityksessä kuin me sen käsitämme. Vaikeaa, eikö totta?

Kun näen pikku-Kaisan kauniit silmät, en voi ymmärrä metsästystä. Kuitenkin syön lihaa kuin raavainkin mies tuntematta tunnontuskia.

Mielestäni olisi järkevä vaade, että mikäli haluaa syödä lihaa, ostaa kotiin oman Oskari-possun ja lahtaa sen itse.

Että näkisi, mistä se liha tulee. Että näkisi, miten se sika on mahdollisesti huutanut, kun se on haistanut jo teurastettujen sikojen veren teurastamossa. Minä en moralisoi teurastamoja, kysyntä synnyttää liiketoimintaa, vaan moralisoin itseäni.

Jos minun pitäisi teurastaa lihan vuoksi, alkaisin märehtiä niityillä. Niityt kuulostavat hyvältä, voi olla että se parantaisi myös elämänlaatuani. Vain minä, Muska ja pikku-Kaisa. Vasten auringonsiltaa.

Lähtemisen kaipuu, jäämisen ikävä.

2006-03-25T15:21:00.000+02:00

Olipa kerran talo. Se talo oli vankka ja käytännöllinen, kaikkien talonomistajien unelma. Häränsilmä, sanoi mies, joka heittää iltaisin tikkaa. Napakymppi, sanoi Kari Salmelainen. Calvin, sanoi Hobbes.

Kuin Hobbes, se, jonka kanssa minä leikin, sanoi Calvin.

Olipa kerran maailma, joka puhkui ovesta sisään. Olipa kerran avonainen ovi. Maailma tuli sisään ja kertoi aivan mielettömiä asioita, aivan mielettömän hillittömiä asioita. Ettäkö on maailmaa tuon metsän takana? Ettäkö ihmiset puhuvat eläinten kieltä, ja sanoja, toisilleen? Olin mykistynyt, hämmästynyt niin että kallistuin kallistumistani taaksepäin ja lopulta kellahdin kumoon. Lattia on kova ja sileä, se oli hyvä asia. Minun tajuntani laajentui, tunsin kalloni saranoiden antavan periksi. Niksnaks, ne sanoivat ja vaihtoivat itsensä suurempiin.

Maailma hymyili. Se näki, että nyt oli hyvä.

Katsoin taloa, jokaisen kiinteistöihmisen unelmaa. Hyvä pohjapiirros, suorat seinät, selkeät laatoitukset keittiössä. Ei vesivahinkoja.

Laitoin talon myyntiin seuraavana päivänä.

Calvin soitti minulle. Kerroin, että hän oli ollut väärässä. Minun taloni ei ollut Hobbes, vaan raja meidän välillämme - minun ja säännöttömän mielikuvituksen. Hän sanoi ymmärtävänsä. Minä ymmärsin sen hyvin.

Kun jätin talon viimeisen kerran, näin taloni - anteeksi, siis entisen taloni - pihamaalla piisamin. Se heilutti minulle kättään, käpäläänsä ja hymyili niin kuin vain piisami hymyilee. Otin piisamia kädestä, kävelimme auringonlaskuun. Muskan - se on piisamin nimi - mielestä se oli hauskaa.

Eikä Calvinkaan oikeasti tee läksyjä. Ei hän voisi...

Vaihdoin taloni piisamiin ja telttaan. Olen mielestäni onnellisempi kuin koskaan ennen. Toisinaan kaipaan jykeviä seiniä, myönnän sen, mutta elämä ei ole suoraviivaista.

Kuten minä ja Muska, myös lähtemisen kaipuu ja jäämisen ikävä kävelevät käsi kädessä. Ei toista ilman toista, ei piisamia ilman rottaa.

Nyt haaveilen tulevaisuudesta piisamirotta olkapäällä. Minua mietityttää, onko Muska niin fiksu, että voisin tehdä kuin Risto Reipas: antaa sateenvarjoveneelle nimeksi Puhin Äly (vrt. Muskan Häly). Minusta on hurjan romanttista, että ihmiset nimeävät toisinaan veneen rakastetun nimiseksi.

Esimerkiksi Marianne X tai Sirpan Lempeys. Siinä kiteytyy suomalainen hienovarainen ja puunkarhea romanttisuus, rakkaudella paistettu makkara, kotimatkalla kaupasta ostettu Iltalehti, "kun sinä niin tykkäät näistä". :)

Pyyntö.

2006-03-23T20:04:00.000+02:00

Suola siroaa silmistäni, leviää.

"Suolahuuhtelu", pyydän.

Vie autosi huoltoon, ihminen.

2006-03-22T22:37:00.000+02:00

Autuaita ovat ne, jotka eivät ole sitä kokeneet. Autuaita ovat myöskin ne, jotka kirjoittavat sitä juuri nyt 'elämän suureen kankaaseen'. Joita on koeteltu, ne eivät ole autuaita. He ovat riutuneet, ehkä riutuvat juuri nyt. En rajaa sitä käsitteeseen rakkaus, vaan kaikkeen, minkä menettäminen on kivuliasta. Jokainen on menettänyt jotain, jokainen on kokenut sen tuskan. Pala kurkussa hautajaisissa. Hyvästit. Lapsuudenkoti, joka myytiin. Luottamus, joka annettiin pois. Se kissa, joka lähti koskaan palaamatta.

Niin, menetys. Tunne, joka...

Tähän väliin mahtuu monta sanaa. Menetystä on kuitenkin äärettömän vaikea kuvata. Olkoon se minun tekstissäni tuo tyhjyys, tyhjyys, jollainen se onkin. Autio paikka.

Se on hiljaisuus, joka soi. Vilkas autotie, pimeä. Hiljaisuus. Kellon viisareiden huutava liike, kiinalainen kidutus.

Hiljaisuus. Kaikuvat äänet. Pimeys. Katumus. Munchin Huuto. Tunne kuin olisi juonut liikaa kahvia, aivan liikaa.

Geishan muistelmat -elokuvassa runoilija oli kirjoittanut kolmisanaisen runon menetyksestä temppelin seinään. Sanat oli kuitenkin pyyhitty pois, sillä kaipaus, sitä ei voi kuvata.

Niin, sitä ei voi kuvata.

Ja eikö joka päivä ole menetys, yksi vähemmän. Joka päivä yksi vähemmän. Siksikö ihminen on usein niin surullinen, siksikö aamuisin peilistä katsoo jotain aivan liian voipunutta tämän ikäiseksi. On kuin valtatie, jota pitkin asiat kulkevat - lujaa. Mikään ei jää, paitsi autot, jotka bensan loppuessa hylätään tien varteen. Siinä sitä sitten on, märehtii peltilehmän kyljessä, surien menetettyjä asioita. Autoista pitäisi pitää huolta! Ei niitä saa jättää tien varteen!

Ei niitä saa jättää tien varteen. Autoillakin on tunteet.

Teilläkin on tunteet.

Oodi Kosmokselle

2006-03-22T13:31:00.000+02:00

Aina yksin, aina sydän syrjällään
Aina yksin, teen tulta pimeään

Sun luotasi mä lähden, kun en sisimpääsi nää
Kun kysymykset kaikki ilman vastausta jää

Aina yksin

Mä meen, mä meen, mä meen ja mä huudan
Mä meen, mä meen, mä meen ja mä huudan
Mä meen, mä meen, mä meen ja mä huudan
Mä meen ja huudan sua

Me nauretaan ja juodaan kunnes kaaos yllättää
Kunnes uusi päivä nousee kylmänä kuin jää
Eikä kukaan oikein piittaa, mä en piittaa itsekään
Vain vähän tottuneemmin aina ilman vastausta jään

Mä mietin ehkä liikaa, kun mun pitäis elää vai
Ehkä syntymässä sielun liian rikkinäisen sain
Kun sun sanas kylmät sattuu ja tuo outo hiljaisuus
Joka lauseisiimme kietoutuu kuin musta avaruus

Ja mä jään sun vierees kyllä, vaikken sisimpääsi nää
Vaikka kysymykset kaikki ilman vastausta jää

(Anna Eriksson - Aina yksin)

Minä tiedän, tämä on rakkauslaulu. Ja tiedän, minä laulan tätä Kosmokselle, maailmankkkeudelle.

Tunnen olevani toisen luokan kansalainen. Huoh. ;)

Charlotte sometimes

2006-03-21T15:11:00.000+02:00

sometimes i dream
where all the other people dance
sometimes i dream
charlotte sometimes
sometimes i dream
the sounds all stay the same
sometimes i'm dreaming
there are so many different names
sometimes i dream
sometimes i dream...

charlotte sometimes crying for herself
charlotte sometimes dreams a wall around herself
but it's always with love
with so much love it looks like
everything else
of charlotte sometimes
so far away
glass sealed and pretty
charlotte sometimes

(The Cure - Charlotte sometimes)

Olen huomannut, että Charlotte käyttää harvoin housuja. Monet hänen vaatteistaan ovat vaaleita, itse asiassa olen nähnyt hänen käyttävän mustaa paitaa vain kerran. Se oli silloin, kun hänellä oli päässään se vaaleanpunainen peruukki. (Hassu sana.)
Charlotte on fiksu, hän on käynyt Yalea. Hänen miehensä John sanoo, että hän viisastelee, Charlotte itse sanoo olevansa ilkeä. Bob Harris makaa Charlotten vierellä valkean untuvapeitteen päälle ja kertoo Charlotelle, ettei tämä ole lainkaan toivoton - sitten hän ottaa kömpelösti kiinni Charloten jalasta, rummuttaa yhdellä sormella hermostuneesti jalkapöytää. He nukahtavat.
Charlotte on usein hiljaa. Hän näyttää tarkkailevan ympäristöön, ehkä se onkin totta. Charlotte kantaa kassia huolettomasti ja katselee ikkunasta ulos, kun juna halkoo Tokiota. Ehkä hänestä tuntuu siltä, että hän on irrallaan kaikesta, ettei kukaan välitä hänestä.
Ehkä hän yritti soittaa jollekin, jolla ei ole aikaa kuunnella. Ehkä hän teki niin.
Charlotte on luvannut lopettaa tupakoinnin - myöhemmin. Hän nostaa kirsikankukkakoristeen kattoon ja ui. Hän on Bob Harrisin kanssa samaa mieltä: allas on mukava. He heiluttavat yhdessä Bob Harrisille, kun hän (painettuna auton sivuun) lipuu ohi. Bob Harris on kuuluisa, hänestä on mainoksia ympäri Tokiota. Toiset niistä ovat liikkeessä, kuten kerroin.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaankin, Charlotte ei koskaan vanhene. Hän ei koskaan lähde Tokiosta, hän ei koskaan pääse kokemaan esikoisensa syntymää. Sitä kauhua, myöhemmin ihastusta, myöhemmin käsittämättömän suurta kiintymystä. Hän ei koskaan pääse kirjoittamaan riviäkään.

Charlottea ei ole olemassakaan. Hän on ikuisesti Lost in translation, uneton Tokiossa. Hän ei koskaan pääse kertomaan, mitä Bob Harris hänelle merkitsi. Hän ei ole todellinen.

Hassua, mutta jokaisen elokuvan elämänkaari on yhdenlainen Päiväni murmelina. Ne toistavat itseään, toistavat kunnes levy naarmuuntuu tai nauha katkeaa.
Siihen asti Charlotte polttaa miljoonittain savukkeita. Saamatta tietenkään keuhkosyöpää, elotonta ihoa, mustuneita keuhkoja tai vuosirenkaita, mkä onkin asian ainoa positiivinen puoli.

Rakastiko Charlotte Bob Harrisia? Rakastiko Charlotte Bob Harrisia? Mikä tunne läikähti Charloten sydämessä, kun hän katseli Bobin laulavan 'What's so funny about peace, love and understanding'?

Lost in translation tiivistyy yhteen lauseeseen: 'Everyone wants to be found.'

Ihminen on hupsu otus. Minäkin katson elokuvan uudestaan ja uudestaan - uudestaan ja uudestaan. Ihan kuin en olisi jo aivan tarpeeksi tiedoton jo muutenkin! Niin, pian onkin ilta, päivät kuluvat ja muistan, että minun piti käydä kaupassa, kirjastossa, ulkona jo aamulla, eilen, viime viikolla.
Charlotte ymmärtää, hän on fiksu. Ensimmäisen kerran jälkeen kokemus ei ole enää sama, ehkä siinä piilekin uusintojen viehätys.
Kuitenkin, he toivoivat, etteivät koskaan enää matkaa Tokioon.

Charlotte: "Let's never come here again because it will never be as much fun."

Kuitenkin, miljoonissa kodeissa he matkaavat sinne aina uudelleen.

Niin, heidän toiveitaan ei kunnioiteta. Ei tarvitse, eiväthän he ole olemassa.

all the faces
all the voices blur
change to one face
change to one voice
prepare yourself for bed
the light seems bright
and glares on white walls
all the sounds of charlotte sometimes
into the night with
charlotte sometimes

night after night she lay alone in bed
her eyes so open to the dark
the streets all looked so strange
they seemed so far away
but charlotte did not cry

the people seemed so close
playing expressionless games
the people seemed so close
so many
other names...

Traileri: Bob is an actor. Bob is lost. Bob doesn't speak the language. Fortunately for Bob friendship needs no translation.

Tiedän, että jo sekunti voi määrittää ystävyyden, en vain ole uskonut siihen. No, kun kerran muutkin niin ehkä minäkin...? :)

Ehkä vain toinen näkee toisessa jotain, minkä tunnistaa myös peliistään aamuisin. Sokea sokeaa taluttaa.

In omnia paratus

2006-03-20T23:36:00.000+02:00

Kuvittele sateenvarjojen meri. Kuvittele ihmisiä korkealla. Ihmisiä korkealla, hyppäämässä alas sateenvarjot kädessään. Kuvittele putoamisen nopeus, kova maa. Vain kuvan hidastaminen todentaa laskeutumisen eri vaiheet. Kuvittele xy, xy, xy,..., xy ja xx. Kuin mustat varikset pojat leijuvat maahan. Ainoa tyttö on kyyhkynen. Taivas on sininen heidän taustallaan. Taivas on sininen ja hetken he lentävät. Leijuvat.

***

Minua he muistuttavat Maija Poppasesta, taianomaisesta lastenhoitajasta, joka leijui

leijui

***

leijui taivaasta pankkiirin perheeseen. Toisaalta he muistuttavat minua saippuakuplista, joita puhalsin lapsena, sillä he näyttävät painottomilta. Hidastuskuvassa tytön helmat aaltoilevat. Muistan voikukkien (Taráxacum vulgáre [Eikö se kuulostakin näin paremmalta]) valkeat hahtuvaiset, kun pyörteilivät tuuleen. Nyt minulle ei ole ollut vuosiin "aikaa" seurata niiden lentoa. Muistan myös lapsuuteni ainoan vappupallon, ison Herra Paddingtonin, jonka päästimme kesän korvilla irti. En vieläkään ymmärrä, miksi se päästettiin irti, miksen saanut pitää sitä. Juoksin sen perässä portille asti - olisin toki mennyt pidemmällekin, mutta siihen piirtyivät liikkumavapauteni rajat.

Ehkä minulle haluttiin jo silloin opettaa, mitä menetäminen on. Että kaikki mitä saan, saan vain menettääkseni. (Tämä on totta, ei itsesääliä.) Että kaikki menee pois. (Lilo&Stitch-elokuvan Lilo, pikkuinen tyttö, sanoo kuvaavasti: "[Praying] It's me again. I want you to bring me a friend, someone who won't leave. Maybe and angel, the nicest one you have.") Hmmm, ehkä täytyisi harkita sitä Jumalaa uudemman kerran, koska ilman eh, häntä (?) rukoilu on kaiketi mahdotonta.

***

He ovat salamyhkäisiä, nauravaisia intellektuelleja, jotka uskovat kaikkien ovien olevan avattavissa. Kaikkien lukkojen murrettavissa. Ja vuoret, ne tulevat - totta kai - heidän luokseen. Minä taas olen vuorikiipeilijä. Vuoret eivät tule luokseni, vuodet sitäkin useammin.

***

Varjot aukeavat. Sulkeutuvat. Unohtuvat. Katoavat.

***

Nämä ihmiset, salaseuran jäsenet, huimaavat päätään. Heidän tunnuslauseensa on 'in omnia paratus', mikä tarkoittaa 'varautunut kaikkeen'. He ovat varautuneita kaikkeen, siis heillä on paljon mietittävää. Asenne vaatii valmisteluja. Betonibunkkereita, vesivarastoja, Viagraa, kondomeja, postimerkkejä, tyhjiä papereita, kyniä, leivänpaloja. Kaikkeen valmistatuminen on äärettömän rankka harrastus.

***

Nyt, hetken, varjot ovat kuitenkin auki. Nyt ei ole vielä kiire, vielä.

***

Toivottavasti rypyt poimuttuvat 30 vuoden kuluttua heidän silmäkulmiinsa ja suupieliinsä, sillä tunnetusti rypyt ilmentävät sitä, kuinka paljon ihminen on hymyillyt.

Eräs ystäväni on erittäin kaukonäköinen ja tulee iloitsemaan vanhuudesta, sillä hän - jostain kumman syystä - haluaisi jo rypistyä. Minun täytyykin muistaa kehottaa häntä hymyilemään enemmän.

***

Omnia mea mecum porto - Kaiken kannan mukanani. Kasvot eivät unohda koskaan.

***

*Muokattu 21.03. klo 10.44

Kuu, kaltereihin asti ulottuu

2006-03-20T21:08:00.000+02:00

Muhammed aloitti viimeisen saarnansa sanoilla 'oi ihmiset'. Minä en ole Muhammed.

Olen kateellinen kuulle. Miksi sellaiset paikat, jossa ei ole asutusta, talon taloa, on nimetty kaikkein kauneimmilla sanoilla? Kuu on kiveä, tomua ja kraatereita, siellä ei ole edes kaasukehää.

Miksi oi miksi?

Ettekö tekin haluaisi asua Sateenkaarten lahdessa ja käydä päivisin uimassa ja melomassa Nekarinmeressä tai Myrskyjen valtameressä?
Ystäviä soudettaisiin katsomaan yli Hedelmällisyyden, Nerokkuuden tai Höyryjen meren, vasten auringon siltää, säteet myöhäiseen iltaan.

Jäisit siihen ystäväin, jäisit siihen ystäväin, on hyvä olla kanssas näin...

Kuussa ei olisi kaatopaikkoja, vaan jätteet kuljetettaisiin pilvilaivoin Mätänemisen suolle ja Vaarojen merelle ihminen menisi koettelemaan itseään. Mare Tranquillitatis, Rauhallisuudenmeri tarjoaisi väsyneille viimeisen leposijan.

Se kuulostaa aivan Mikä-mikä-maalta, missä kukaan ei kasva aikuiseksi.

I have a place where dreams are born
And time is never planned.
It's not on any chart
You must find it with your heart.
Never Never Land.

It might be miles beyond the moon
Or right there where you stand.
Just keep an open mind
And then suddenly you'll findNever Never Land.

You'll have a treasure if you stay there
More precious far than gold.
For once you have found your way there
You can never, never grow old.

And that's my home where dreams are born
And time is never planned.
Just think of lovely things.
And your heart will fly on wings
Forever in Never Never Land.

You'll have a treasure if you stay there
More precious far than gold.
For once you have found your way there
You can never, never grow old.

And that's my home where dreams are born
And time is never planned.
Just think of lovely things.
And your heart will fly on wings
Forever in Never Never Land

Hmmm. Neverland jokaiselta löytyy sydämestä. Lohdullista.

(Lainasin hiukan tiedonmurusia Wikipediasta.)

Pöytävaraus

2006-03-18T11:55:00.000+02:00

Muistissani, juuri ennen flamingoja ja Sudeettialueiden valtaamisesta vasemmalla, on pöytä. Siinä pöydässä istuvat Katja Kallio ja Matti Kuusela teroittamassa kieltä. Tampereen työväenteatteri seisoo pöydän vieressä, en onnistunut löytämään hänelle sopivaa tuolia. Rainbow'n mainostiimi pyörittelee lihapullia, Pepsodent-mainoksen mies ihailee uusia lenkkikenkiään ja Susan Sarandon naputtelee kynsillään pöytää ilmeisen tylsistyneenä.

Gilmoren tyttöjen Lorelai, Rory, Logan ja Luke katselevat Peppi Pitkätossua sivummalla. Kaikki nauravat, paitsi Luke, joka ei naura koskaan Peppi Pitkätossun kaltaisille asioille. Hän korjaa asioita.

Lena Olin ja Juha Seppälä vääntävät kättä. Erlend Loe juoksentelee ympäriinsä etsimässä sillan alle vierinyttä palloaan.

Heille tarjoillaan Valion mustaherukkakiisseliä.

He asuvat minun mielessäni pyöreän pöydän ympärillä (jolla on valkoinen - vielä tahraton - liina), he ovat minun pyöreän pöydän ritarini. He ovat niitä, jotka saapuivat elämääni kuin varkain ja humauttivat nuotioni tuleen, kun oli oli satanut koko yön ja raavin sadatellen märkiä tulitikkujani. Vain käämit paloivat.

Titanic lipui kuin kaarnalaiva kyynelpurossani, mutta nämä tyypit olivat jo sellaista sinivalaan kokoluokkaa. Katja Kallion kolumni, jossa verrattiin ihmisiä eri maiden jääkiekkojoukkueisiin, on tatuoitu rintaan kuin se edesmennyt epävireinen perhonen ja erästä Matti Kuuselan artikkelia kannan mukanani kuin hienointakin romaania. Tampereen työväen teatterissa näin ensimmäisen kerran balettia luonnossa ja 'se sai mut kyyneliin, se helppoa on'. (Mielestäni baletissa kauneinta on se tossujen pehmeä suhina [kuin he eivät edes hyppäisi), suunnaton liikkeiden jäntevyys ja kehon valjastaminen niin kokonaisvailtaisesti ilmaisun välikappaleeksi. [En ymmärrä baletista kuitenkaan mitään. toim.huom.])

Rainbow'n mainos 'Runoilija, tarvitset muusia' oli yllättävä ja hauska. Tunsin aivoissani liikettä.

Nämä yhtäkkiset maailman meren sinivalaat, innovaatiot, pienimuotoisen valotuksen aiheet, ovat olleet omalla tavallaan hirvittävän merkityksellisiä minulle. Ne ovat osoittaneet, että suuri ajatus voi piillä missä tahansa, esittäytyä niin monessa muodossa.

Lena Olinin dynaamisuus ja silmien ääretön lempeys, Erlend Loen vilpitön maailman kuvaaminen, Susan Sarandonin kuin sattumalta esitetty elon kuvaus tuntuvat vääjämättömästi olevan osa tietä jonkinlaiseen ymmärrykseen. Minusta kun on aina vähän tuntunut siltä, että tämä maailma on niin kovin käsittämätön. :)

Sitä löytää itsensä Tokiosta, istumassa Charlotten vieressä pilvenpiirtäjän ikkunalla. Charlotte polttaa, minä en. Pian puemme vaaleanpunaiset peruukit päähän ja Charlotte laulaa karaokea. Käymme katsomassa robotteja, uimassa. Toisinaan makaan Joelin ja Clementinen kanssa Charles-järven jäällä tai herään syvästä unesta siihen, että suustani leijailee verenpunainen ruusun terälehti. Joskus niitä putoilee katostakin, kuin sadetta.

Tai istun Thelman ja Louisen takana ja katselen, kuinka tie jatkuu vaan. Huomaan toivovani, ettei se koskaan ikinä milloinkaan loppuisi. Thelma vaihtaa radiokanavaa ja me laulamme:

Perillä on tuolla edessämme jossain
Mennään, mutta ajetaan hiljempaa
Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan

Tämä voi olla
koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan

Ja uudestaan.

...jatkuu, jatkuu vaan

Ja uudestaan.

...jatkuu, jatkuu vaan.

Sitten radio hiljenee ja auto vajoaa syvyyksiin, murskaantuu kivikkoon.

Kahvi on kylmennyt ja kappalekin vaihtunut jo useasti. Ehkä on jo ilta.

Katja Kallio teroittaa nyt värikyniä (minun pyynnöstäni) ja hajamielisesti - keskittyen hartaasti keltaisen puuvärikynän teroittamiseen - kertoo kirjoittaneensa jälleen kolumnin TV-maailmaan. Lupaan lukea sen heti.

Huomaan, että Katja ei olekaan mikään turha nainen.

"Sellainen on elokuvan (ja muiden ns. taiteenlajien, mielestäni [toim.huom.]) suurin paradoksi. Se on ihmisen tekemää, alusta loppuun. Ja se muuttuu omaksi maailmakseen, jonne ihmisellä ei ole mitään asiaa. Saanko luvan, voi kerjätä. Mutta ei saa."

Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta. Menköön nyt sitten. (Käyössä oli PMMP:n Matkalaulu ja lainassa palanen Katja Kallio Saanko luvan? -kolumnista [TV-maailma 11/2006].)

Strangelove.

2006-03-17T16:46:00.000+02:00

Pääni kuiskaa: "Olisit tehnyt jotain toisin." Siitäkin huolimatta, että persoonallisuuteni kasvoi jokin aika sitten erilleen, olen pääni kanssa samaa mieltä. Haluaisin kuitenkin tarkentaa, että olisinpa tehnyt monia asioita. Aivan, toisin.

I should've.
I could've.
I even would have.

Arno Kotro kirjoitti viisaasti näistä samanaikaisen lopun ja alun aikaisista tunnelmista. Niin, hän kirjoitti, että jonkun pitäisi keksiä termi 'jälkityhmyys'. Minustakaan jälkiviisaus ei tee teoilleni oikeutta, ei, sillä teoissani olisi kyse aivan jostain muusta kuin tyhmyydestä. Minä kävin vielä kaltevammalla pinnalla, siellä missä aivotoiminta hiiiidastuuuuuu, nollapiste uhkaa ja vain pari pahaista arkkia kitkuttelee hengessä mukana.

(Mielestäni paras paikka asua olisi nimenomaan nollapiste. Siis Lontoossa, Greenwichissä. Siinä olisi jotain hyvin symbolista ja siellä olisi Oskari Olemattomien idyllistä majailla Nollakaduillaan. Kun ihmiset pudottaisivat ostoksiaan mukulaisille katukiveyksille, teloisivat koiriaan aidantolppiin tai löisivät päänsä Jumalaan, kaikuisi huuto "Nollille meni!!!" ja kaikki tuntisivat kuuluvansa samaan täysien nollien homogeeniseen yhteisöön. Hymyt karehtisivat. Lapset sikiäisivät. Lukujen perässä olisi jopa enemmän nollia kuin Wall Streetillä, tai jonoissa toisinaan.)

"Mutta kun..."

Ei oo heleppoo, kun ei enää voi vastaankaan väittää. On vain kasvottomia auktoriteettejä, unohdettuja numerosarjoja ja tuntemattomia suuruuksia, jotka jättivät sormenjälkiä ovenpieliin.

Niinpä, kunpa edes saisi mutkuttaa, mutta kun ei.

Mikä viheltäen tulee, se viheltäen menee. Niin myös tämä juna.

Parasta kaikesta on, että tulin joskus luvanneeksi, että tässä elämässä ei katsota taakse (Hah!) eikä kyseenalaisteta reittivalintoja (Hah!). Ehkä sitten seuraavassa onnistun...? Niin, olen aina ajatellut olevani liian kyyninen uskomaan jälleensyntymiseen (Tänne palaaminen olisi äärimmäisen hienoa ja lohdullista.), mutta ehkäpä pitäisi harkita asiaa uudelleen.

Ulkoblogilliset asiat

2006-03-17T00:09:00.000+02:00

Voihan...

Hän on poissa.

No, tähän loppukoon tilaajatilanteeni tilanneraportit. (Kukaan tuskin jää kaipaamaan.) Tämä sisäisen tutkivan journalistini yhtäkkinen katoaminen johtuu tietenkin - totta kai - vain ja ainoastaan siitä, että haluan keskittyä ainoastaan olennaiseen, eikä suinkaan siitä, ettei olisi mitään raportoitavaa. ;)

Ehkä taloudellisilla vaikeuksilla oli hiukan osuutta asiaan. Lisäksi kävi ilmi, että hän harrasti tiloissani myös teollisuusvakoilua, talousrikoksia, paritusta, viinanpolttoa, ihmiskauppaa, masturbointia, integrointia, derivointia, piratismia, runonlausuntaa, vesijumppaa, ruoanlaittoa, takinkääntöä, pyromaniaa, posliininmaalausta ja eläinkokeita, enkä minä niitäkään niin hyvällä katsonut. Ja hei, ajan henki on, että ul(k)o(i)stetaan kaikki paperiliittimistä suodatinpusseihin.

No, se siitä.

Rahat vai polkupyörä?

2006-03-16T20:11:00.000+02:00

"Yksin kaikkia ja kaikki yhtä vastaan."

Lainaus on kirjasta Anteeksi, mutta muskettini on varastettu, jonka itse kirjoitin. Se kertoo eroottisia välähdyksiä kohtaamisistani vastoinkäymisten, pettymysten, S-mutkien, T-risteysten, junien ja - niin - eläinten kanssa. (Huumoria, anyone?[{Epä]luotettavan kyselytutkimuksen mukaan 8 % kyselyyn vastanneista on katsonut eläinpornoa. Tulipahan vain mieleen.])

Radiot, kuten me kaikki tiedämme, ovat mukavia vehkeitä. Monet luulevat niin, useat ovat oikeassa.

Yksi erehtyi.

Hän, joka vielä eilispäivänä pystyi katsomaan itseään peilistä hyvinkin suoraselkäisenä, on nyt rikki. Kuvaavaa on, että hän syö muoviaterimilla. (Ei hätää, positiivisena yksilönä hän ajattelee elämän olevan nyt vain yhtä loputonta kesäistä piknikkiä. [Mikä on tehnytkin hänestä onnellisemman ja saanut hänet harrastamaan hortonomiaa, leipäpuiden istuttamista - ansioitumista työelämssä. Niin, hän - tämä tuntematon henkilö - on kirjoittanut kirjan. Kukaan ei tosin halua painaa sitä {kuin 'villasella'}, mutta sen siittämä sielun vilja ravitsee tutkimusten mukaan myös nälkäisen suun jos toisenkin. {Hänen on kuultu vertaavan tuotostaan jopa "sen yhden tyypin - Mikä sen nimi nyt olikaan? - leipiin ja kaloihin - tai mitä ne nyt olivatkaan".}] Röyh!)

No, sanotaanko nyt vaikka niin, että eräänä päivänä tämä päiviemme kimallus, musta laatikko, helisi. Kuului laulu. Laulu on kaunis, laulu on ah niin hurmaava. Kuin ensisuudelma, kuin kevätauringon lämpö vasemman suupielen hymykuopassa, näin kuultiin laulua usein kuvailtavan. Maa jytisi.
Sanotaanko nyt vaikka niinkin, että olipa kerran eräs, joka ei halunnut antaa periksi. Elämä antaa ja elämä ottaa, niin hän ajatteli. Se oli hyvä ja kaunis ajatus, senkin hän oli kuullut radiosta. (Usein hän mietiskeli, oliko sittenkään hyvä ajatella valmiita ajatuksia, mutta ei siitä sen enempää. Vielä useammin hän päätti ryhtyä ajattelemaan omin sanoin, muttei siitäkään nyt sen enempää.) Sydän vahva kuin metalli, käsi vakaa kuin haavanlehti. Kirjoitettiin viesti, viesti lähetettiin radiojuontajalle.

"Rakas juontaja, kerro minulle, mikä siellä niin kauniisti soi!"

Odotus kesti, sydän ei. Haviseva käsi herpaantui sivulle, sydän vahva kuin metalli yskähti muutaman kerran kuuluvasti (ehkä jopa syyttävästi) ja hiljeni. Länsirintamalta ei mitään uutta, radio kertoi. Palautetta toivottiin.

Toipuminen kesti kauan. Nyt hän kulkee varjoissa ja välttelee omia kasvojaan. Hän ei tullut kuulluksi.

Mitä on ihmisarvo, sitä hän ei tiedä. Jos häneltä kysyttäisiin avoimia kysymyksiä, kertoisi hän luultavasti viemärialligaattoreista, juustovoileivistä ja Depeche Moden Waiting for the Night to fall -kappaleen kauneudesta. Sitten - sivulauseessa, ali(s)tuskonjunktion turvin - hän voisi kertoa hiljaisia toiveitaan siitä, että maailmaan syntyisi miljoonien äänenmurroksien lisäksi myös äänen murros.

Hän tietää olevansa 'väärää' sukupuolta, mutta katselee iltaisin Transamericaa. Se mies antaisi mitä vain hänen rinnoistaan (- vaikkeivät nekään ehkä aivan täydelliset ole). Se lohduttaa häntä kovin ja auttaa hyväksymään sen, että ääni ei välttämättä tule koskaan murtumaan. Sortuu vain.

Ja se laulu? Miksi enää ihmetellään syytä siihen, että ihmisen syvimmät suhteet luodaan koneisiin ja elektroniikaan? Hopeinen salama, tietokone (Tietoinen kone, pian?) kertoi hänelle sen, mitä mustan laatikon mies ei. Niin, miksi enää ihmetellä?

Kyseinen laulu oli Jack Johnsonin Upside down, mutta sanat olivat sellaiset, että ne vain likaisivat minun nurkkani eivätkä istuisi ollenkaan tähän elämäni ja blogini pehmeään nojatuoliin. Ei, ne sanat näyttivät siltä, että vaikka niitä kehottaisi istumaan - vieläpä ystävällisesti -, ne kieltäytyisivät kohteliaasti, seisoisivat vain ja katselisivat oudoksuen pinttyneitä näkemyksiäni, nurkkiani, pieliäni.

("Hanki parempaa luettavaa!") Puuh, tiedän. :) En kuitenkaan koskaan ihan virallisesti aloittanut tätä tahrattoman (oven)karmeilun "uraani" - paitsi ajautumalla välittömästi identiteettikriisiin - ja tarkoituksenani oli Jackin (letkeä rytmi lupaili niin paljon) suosiollisella avustuksella kovasti yrittää jotain edes etäisesti sinnepäin. (Ai että metsään menee vai?) Tilanne on vakava, myönnetään, sillä kaiken lisäksi äänenavaukseni teemalaulu oli joko tuo ylläoleva tai Radioheadin Creep ("I'm a creep, I'm a weirdo, what the hell am I doing here, I don't belong here..."). Nyt tiedän, miltä Jean-Claude Van Dammesta tuntui, kun hänellä ei ollut pakopaikkaa.

No, mitäpä tässä selittelemään. Oikeussalissa sitten - viimeistään - ehtii senkin. Koska kuitenkin, ikävä kyllä, laulattaa (lallallaa), niin...

So then I took my turn
Oh what a thing to have done

And it was all

yellow

Näin. Velvollisuudet, seremoniat ja uhrimenot olkoon nyt suoritettu. Sananen kuitenkin vielä.

Anteeksi, oi ainut tilaajani, jos pelästytin sinut hehkutuksellani. Minulta ei kuitenkaan koskaan ennen ole tilattu mitään, joten ehkä hairahdus luonnottoman innostuksen tilaan on ymmärrettävä ja hyväksyttävä. Ensimmäiset kerrat tapaavat olla järisyttäviä ja suistaa ihmisiä rotkoihin tai odottamattomiin reaktioihin, milloin mihinkin.

Jos olisin ottava mielikuvitusystävän tarinoimaan kanssani, olisi se A. Ankan koira. Ei Jäyhä Jököttäjä - sehän ei puhukaan mitään -, vaan se sympaattinen ruttunaama, joka muistutti meitä kaikkia siitä, että elämämme kovia aikoja.

Ai niin, "ystävä hyvä". :)

Mahtavat Rooman keisarit tarjoilivat kansalle leipää ja sirkushuveja. No, minä en ole keisari (enkä Jumala [enkä varsinkaan Lex Wallenstein]), mutta mikäli sirkushuveja kaivataan - enkä minä niitä tarjonnut - niin tässäpä huvituksia ja elämänohjeita sievässä yhteisymmärryksessä. Ehe ee.

Tahraton mieli

2006-03-15T20:22:00.000+02:00

Heräsin päiväunilta suklaata silmäkulmassa.

Ruoan hidas palaminen solussa, samanaikaisesti mielen. yhtä hidas palaaminen toisaalle.

Usein ruoat - maut ja tuoksut - palauttavat menneet mieleen, niissä ne konkretisoituvat. Esineet hukkuvat, kirjeet häviävät muutoissa, valokuvat repeytyvät (tahallisesti tai tahattomasti), mutta tuttu haju, tuoksu voi tavoittaa yllättävissä paikoissa. Siinä sitä sitten on; menneisyyden ja tulevaisuuden välissä, muistaa kuin hengittäisi katkonaisesti. Pala sieltä, pala tuolta - vai oliko se ollenkaan niin?

Kesän aikaiset herätykset, kasteinen maa. Mummula. Aamut olivat koleita ja kumman seisahtuneita, juoksin murretun oranssin (poltetun oranssin?) väriseen taloon, betoniportaita ylös (1,2,3,4,5...), eteisen kautta keittiöön, jossa oli oranssikellertävät keittiönkaapit (tummanruskein muovivetimin) ja hiljaa soiva radio. Kello puoli seitsemän puurovesi laitettiin kiehumaan. Hiutaleet kahahtivat pian perässä, sitten hämmennys.
Minä söin puuron syvältä lautaselta, mummu kattilasta. (Hän oli tarkka ihminen, tiskivuoria ei siinä talossa rakennettu.) Puuro höyrysi, voisilmä suli sen keskelle nopeasti. Mummu kehotti aina laittamaan enemmän sokeria - ja vielä vähän enemmän, ja vielä, mutta sellaisiahan mummut ovat. Sokeri suli kiilloksi, voi sekoittui pyörteiksi kylmään maitoon. Pullonvihreä lasinen sokerikippo keskellä pöytää, sokerinmurusia muovisella pöytäliinalla. Keltaiset tuolit.

Jos lapsesta nyt jokin voi olla parempaa kuin karamellit, se oli. Aloitan nytkin aamuni samalla tavalla kuin tuolloin: keitän puuron, laitan voisilmän, sokeria. Maitoa. Kun muistot, tunteet ja lapsuus sekoittuu aamuissani nykyhetkeen, tunnen olleeni joskus aiemminkin todistettavasti olemassa. Yhtäkkiä olen junan kyydissä, juna kuljettaa minua muistoissani. Asiat etenevät loogisesti, muistan yksityiskohtia, tunnelman, ääniä - mustan sohvan natina, kun vatsa puurosta painavana katkenneet yöunet jatkettiin katkonaisilla aamu-unilla. Mummulan vanha viltti, radion hiljainen sorina keittiössä. Isot kuuset ikkunassa.

Ja tätini vanhat Aku Ankat, vanhan Mikin venkurat sormet, valkoiset tarjoilijan hanskat.

Kaikki palaa, vain parin puurohiutaleen tähden.

On lohdullista, että mennyt eivät ole koskaan kokonaan poissa. Tapahtunut jättää muistijäljen, joka mieleen hukattunakin, näennäisesti unohdettuna, vaikuttaa alitajuisesti ihmiseen. Kun epäile hyvyyttäni, vakuutan itselleni, että ihminen, jolle on keitetty niin monesti puuroa, ei voi olla paha. :)

Ja kettu juoksi yli järven.

Ihmeellinen on elämä.

2006-03-14T21:29:00.000+02:00

Tilaaja! :)

Minulla on ihkaensimmäinen tilaaja. Onpa hienoa.

Kerta kaikkiaan jännittävää.

Ikkuna yöhön tirkistää,
ei näy muita, ei muita,
katselen kissaa ja kynttilää,
kuuntelen metsän puita.

Minulla oli joskus kissa, mutta suhteeni siihen oli ongelmallinen. Ensin erehdyin sen sukupuolessa, sitten se kohteli minua huonosti. Pian se vietiinkin maatilalle. Itkin sitä.

Ikkunat ja puut sen sijaan ovat huomattavasti rauhallisempia tapauksia. Ja kynttilä, sillä on lämmin sydän.

Eiku.

2006-03-14T20:29:00.000+02:00

Toisinaan sitä näkee seiniä tasangollakin. Korkeita seiniä. Paksuja seiniä. Seiniä, joiden edessä on lohduton ja unohtaa, mitä olisi pitänyt muistaa.

Että sitä on. Ja että sitä on yrittänyt niin paljon.

Pikku kelkankääntäjän urani on vielä sen verran tuore tapaus, että toisinaan sitä hairahtuu miettimään elämänfilosofiansa mielekkyyttä.

Joskus tutuu, että tarkoitus on juna, joka ohittaa minut ja minä jään juoksemaan sen perään kuin Vesa-Matti Loiri - silloin kun hän vielä jaksoi juosta. Toisinaan tuntuu myös siltä, että ajatukset ovat kuin junia, joiden perään jää epätoivoissaan huutamaan: "Orota, orota!!"

Mutta ei se odota. Sitten sitä vain pyyhkii rään poskelta, siirtyy keittämään perunoita ja odottamaan seuraavaa junaa. Sitten sitä odotellaan ja syödään, tervehditään naapureita ja otetaan hetkistä kiinni, kun ei sitä junaa onnistunut tavoittamaan.

Auringon välkähtäessä kiskoissa (joita ei ole aikoihin uusittu) huomaa, että joku onneton junailija oli juuri siinä mennyt toimittamaan asiaa, ja siinä se asia nyt on. Niin irvokasta kuin se onkin, kiskoilla lepäävä paska on ainoa, mitä tarkoituksesta on jäljellä ja siksi arvokas. Lisäksi lannalla on kiistaton lämpöarvo, jota ei näinä routaisina aikoina suinkaan tule vähätellä.

Minua vihastuttaa se, kuinka sätin tyhmyyttäni. Se on oikeasti typerää, sillä samalla halveeraan elämääni, jonka olen itse valinnut. Pois se minusta.

Ajattelen, siis olen. Ajattelen vähän yksinkertaisemmin, siis olen hitusen onnellisempi. :)

Lanta leimuaa nuotiossa. Hymyilen. Muistelen junan kiiltävää kylkeä, kasvoja ikkunassa. Niin, se oli vielä hitaimmasta päästä. "Tulee aina uusia junia", lohdutan itseäni. "Tulee uusia, vielä parempia junia!" innostun. Ja mikäs siinä on ollessa nuotion ääressä, tarkoituksen murunen edessä leimuten.

Ei maksa mitään ja saa vielä raitista ilmaakin. Katselen kelloa. Vielä 60 vuotta ennen kuin heitän henkeni.

Kyllä tässä vielä ehtii sinne junaankin.

Jos nyt vessaan ensin.

Tik tak.
Tik tak.

Tik.

Kuinka minusta tuli tyhmä.

2006-03-14T15:06:00.000+02:00

Kuukausi sitten minulla oli hyvä päivä. No joo. Se oli silloin.

Valitettavasti olen tehnyt huomion. Outoa tässä on se, että tätä huomiota lukuunottamatta olen ollut jo pitkän aikaa jokseenkin aivokuollut. Rattaat eivät ole pyörineet, mutterit ovat vierineet likakaivoon, aivot kierineet tähtikaaren taa, toiseen maailmaan, you name it. Nyt - kun vihdoinkin olin luullut onnistuneesti suorittaneeni kotilobotomian (vrt. kotipermanentti) - yhtäkkiä päähäni leimahti mielen virvatuli, ajatus.

Olen tyhmä.

Niin, olen jo kauan - hyvin kauan - tiedostanut olvani laiska ja saamaton, mutta että tyhmäkin? Ainoa lohtuni on, että nyt voi lauleskella suihkutellessani itseäni iltaisin itsesäälilläni Zen Café laulua Laiska, tyhmä ja saamaton. Nyt voisi opettajanikin hyvillä mielin kysellä, että kukas lapsista onkaan se laiska, tyhmä ja saamaton, sillä kerrankin minunkin käteni nousisi tavoittelemaan puheenvuoroa.

Kyllä, minä se olin.

Muistaakseni olin ennen määrätietoinen ja kriittinen, räksyttävä rakki, niinkö se oli? Niin, minulla tapasi olla ajatuksia asiasta jos toisestakin (niiden järkevyydestä en mene kuitenkaan takuuseen) ja harrastin toisinaan jopa sivistyssanoja, mutta nyt - tänä maaliskuisena päivänä - päässäni kaikuu.

Ketään ei ole kotona. Meillä ei pidetty mattoja lattiassa, ne lähtivät lentoon. Seinät ovat tyhjät, jopa luurankoni sieltä kaapin pohjalta on viety kierrätykseen. Sieluni maisema, jonka niin innoissani jokin aika sitten maalasin, on hapertunut, murentunut ja pölyttynyt (ei tarkoita tässä yhteydessä kukkaseksiä). Haluaisin polttaa sen pois.

Tilanteeni on sikäli huono, että tämä tyhmyys tuli kuin varkain. Niin, olen - ehkäpä aiheettomasti - aiemmin pitänyt itseäni kohtalaisen sivistyneenä.

Happi on O. Vety on H. Typpi N. Rikki S. Ja kupari, se on Cu.
Hinayana ja mahayana ovat hindulaisuuden eri suuntaukset. Joel tarkoittaa 'Jahve on Jumala'.
Herman Hesse kirjoitti Arosuden. Kotro Sanovat sitä rakkaudeksi.
Happea tuottavat kasvit, levät tai arkit (on niitä varmasti muistakin) hankkivat energiansa joko foto- tai kemosynteesin avulla. Kemosynteesi on anaerobista, fotosynteesi aerobista.
Soy Pampa tarkoittaa 'Olen Pampa' espanjaksi. 'Una chica bonita' tarkoittaa kaunis tyttö.

jne.

Nyt minusta on siis tullut tyhmä. En osaa artikuloida. Ja ennen kaikkea (ajatus on varastettu Miquel de Unamunon kirjasta Usva) olen alkanut käyttää tyhmyyttäni selityksenä ja aseena, nostanut sen sateenvarjoksi pääni päälle, jotten kastuisi. Tyhmyys on hyvä syy antaa periksi, kääntä kylkeä.

"Ei mun tartte."

Se on, hyvät ystävät, tyhmyyttä.

Minusta on tullut epävirallinen poliitikko, joka ei uskalla olla mitään mieltä, eikä näin ollen missään ole mitään mieltä. Näkökohtien suuri määrä harhauttaa ja huomaan joutuneeni yksinkertaisten plus- ja miinuslaskujen maailmasta toiseen, vaikeampaan todellisuuteen, jossa jokaisessa yhtälössä tulee ottaa huomioon ääretön määrä muuttujia: perhosensiipi Malagassa, suruvaippa, iskusävel. HEX.

Hyvän ystäväni Miquelin kirjassa sateenvarjovertaus rinnastetaan Jumalaan, joka on avattu ja nostettu pään päälle. Jos Jumala on sateenvarjo, miten erotamme Jumalat toisistaan, kun sade yllättää. Niin, viisaat sanovat, että oikeastaan kaikki kumartavat samaa, jonka nimeksi on laitettu Jumala. (Eli Lex Wallenstein.) Kirjassa Unamuno painottaa myös sitä, että esineitä tulisi ihailla sellaisinaan, eikä sateenvarjon sulavaa muotoa tulisi pilata avaamalla se. Minusta avaaminen, ruotiminen, on muutenkin hyvin epäilyttävää. Kun asiat puhutaan halki, ne todellakin voidaan puhua halki. Kun asia halkaistaan - kookospähkinä, pää, sydän - sen mysteerit avautuvat, se kuolee. Ja halkaistu asia, se ei koskaan enää palaa ennalleen.

Minä en pidä Markku Uuspaavalniemestä, sillä hän puhui liikaa. Hän oli lehdissä ja televisiossa, hyppäsi uimahyppyjä ja ratkoi rubiikin kuutioita. Hän halkesi ja yhtäkkiä me tiesimme hänestä kaiken.

Tyhmyyteni minä kuitenkin haluaisin avata ja katsoa, mitä se sisältää.

Tyhmäksi ryhtymisestä on kirjoitettu myös kirja, jota tosin en ole lukenut. Kuitenkin, sen nimi on Miten minusta tuli tyhmä.

En oikeastaan koskaan päässyt siihen pisteeseen, jossa tyhmyyteni alkupiste olisi selvinnyt (ts. miten minusta tuli tyhmä), mutta tulipahan nyt ainakin kerrottua, että tyhmyys se sitten on, joka riivaa. ;)

Perunatkin tuntuvat palavan pohjaan.

Hei muumi.

2006-03-13T20:38:00.001+02:00

Voiko hirveämmin päivä enää alkaa, onko kamalampaa aamua kuin tää...? Voi tätä sydäntä riuduttavaa tuskaa, sillä sain juuri tietää, että Lex Wallenstein on julistautunut jumalaksi (vaiko oikein Jumalaksi?)!

Byääh.

Kysehän oli nyt siitä, että olen tässä vähän etsiskellyt bloggaajaidentiteettiäni ja lopulta päädyttyäni ratkaisuun (että olen jumala) saankin kuulla, että - voi ihme ja kumma - tämä toimi onkin jo varattu. Höh. Minulla kun oli vielä niin hyvät perustelutkin!

No, tässä ne nyt kuitenkin ovat, eli...

Syitä, miksi juuri minun pitäisi olla jumala:

Minusta on hyvin vähän valokuvia. (Tietääkseni on niin, että tähän päivään mennessä jumala ei ole vielä kertaakaan päätynyt kenenkään kotialbumiin. [Alanis Morrissettea ei lasketa.] Minuakin on hyvin vaikea vangita inhoille filmirullille, kiitos loistavien maastoutumis- ja naamioitumistaitojeni - niin, minut sekoitetaan usein seinään, tai mummolta perittyyn virttyneeseen vilttiin.)
Olen ansioitunut lepäilijä. (Pystyn siihen jopa useammin kuin joka 7. päivä!)
Olen vasenkätinen, mikä tarkoittaa sitä, että oikea käteni on käytettävissä uskonnollisiin tarkoituksiin. (Muun muassa profeettatoimintaan, hillittyihin tervehdyksiin Mersun takapenkiltä ja kädenvääntöön.)
Jaa-a, siinäpä ne taisivat ollakin.

(Lisähuomautuksena mainitsisin vielä, että minulla on myös Lucia-kulkueen aikaisia kokemuksia valkoisista kaavuista, mikäli jumalat sellaisia käyttävät.)

Mutta, huoh, mitäpä väliä minun ominaisuuksillani enää on, kun tätä rantaa keinuttaa jo ihan joku muu.

Mitäpä siitä, minähän olinkin agnostikko. :)

Haluaisin tässä välissä kertoa keltaisesta sohvastani, joka tuottaa minulle paljon iloa. En ole kovinkaan materialistinen (kai), mutta sohvaani itkisin (mikäli se jostain syystä esimerkiksi haihtuisi ilmaan, kuten sohville usein käy [...]) kuin parastakin ystävää. Niin keltainen, niin lämmin, niin ystävällinen. En tiedä parempaa paikkaa upota uneen, nähdä hauskoja kuvia. Ja sohvan hiljaisuus, se on täydellinen. Voisin jopa väittää, että sohvallani olen ajatellut parhaimmat ajatukseni.

Kiitos sohva!

(Tämä bloggaaminen saa poskeni hehkumaan.)

Näen tästä seinälle ja siinä on hauska juttu Viivistä ja Wagnerista (Aamulehdestä leikattu.) Viivi sanoo Wagnerille "Sinulla on kivat korvat", ja jatkaa: "...korvaamattomat." Hah. (No ainakin minusta se oli oikein hauskaa.) Nyt strippi alkaa jo kellastua, mutta niinhän asioille tapahtuu.

Hiveät monet asiat todella muuten kellastuvat, hampaatkin. Olen aina pitänyt keltaisesta väristä ja minusta maailmassa pitäisi ehdottomasti olla enemmän keltaisia asioita (sellaisia okrankellertäviä, ei sitruunankeltaisia), mutta nyt kun ajattelen millaisia keltaiset asiat yleensä ovat - syksyisiä lehtiä, hampaita, kynsiä, sanomalehtiä, kuolevia huonekasveja - en olekaan enää varma.

Hmph. No, kuten arvostettu filosofi Pikku Myy sanoo: "Älä vingu! Tuuli vinkuu."

Hiekka on keltaista ja aurinko on keltainen. Myös appelsiinikiisseli (joka on erittäin hyvää) on keltaista, kuten myös hedelmäsalaatti, banaani, hiuspantani... ja se sohva!

Muistaakseni myös lapsena omistamani muumikasetti oli keltainen. Hyviä lauluja, vaikkakin minä kehottaisin kaikkia lukitsemaan talot yöksi.

Hän suunnittelee urotekoja.

2006-03-11T13:37:00.000+02:00

Joku on sanonut, että parhaiten menestyvät ne, joilla on suunnitelma. Olen kovin perso suunnitelmille, mutta varsin huono saattamaan niitä toiminnan tasolle. Luulen kuitenkin, että sisäinen bloggajani olisi todella kiitollinen, jos määrittelisin itselleni määränpään.

Hmmm.

Mhmmmm.

Hmmm.

Tuota, Kemijärvi? Forssa?

Tämä on ajattelun arvoinen asia.

Fly like a beagle

2006-03-11T01:01:00.000+02:00

Onpa outoa.

Mutta ei se mitään, sillä minä pidän omenoista. Ja maailma on - kuten me kaikki tiedämme - omenoita pullollaan. Maailma on myös pullollaan ihmisiä, joten on melkein yhtä hienoa/loistavaa/upeaa/fantastista, että minä pidän myös ihmisistä.

Erityisesti pidän juuri sinusta, joka tulit tänne minua katsomaan! :)

Mikäli maailma ei tällä hetkellä kutsu (ja jos kutsuu niin ihailen suhteitasi) sinua, otapa esille vanha (vanhempi kuin minä, jopa) kaverimme Depeche Mode ja asettaudu miettimään maailman syvintä olemusta.

Maailman syvintä olemusta en tiedä (...mutta kerro sinä ihmeessä, mikäli tiedät!! [Haluaisin vilpittömästi kuulla.]) mutta sen sijaan olen melko varma, että yli puolet meistä on vettä. Ja vesi on erittäin positiivinen ilmiö monestakin eri syystä. (Suurin syy on varmasti se, että meitä ei olisi, ellei maailma olisi pullollaan vettä. Ja sitten tietysti se, että siinä voi kellua.)

Mikäli satut olemaan erittäin fiksu otus, voisitko kertoa minulle aiheuttaako itkeminen nestehukkaa? (Minusta tuntuu välillä itkettyäni (mitä ei tapahdu kovin usein), että sen jälkeen janottaa tavallista enemmän.)

Huoh. Elämä on kinkkistä.

Tällaiset ensimmäiset kerrat ovat myöskin kinkkisiä - itse asiassa ne vasta kinkkisiä ovatkin.

Tiesittekö, että Pythagoras omisti vain puolet normaalin ihmisen aivomötkylästä? Minua huolettaa, että aina kun tuhoilen ympäriinsä aivosolujani (muun muassa palloa pukatessa kuolee 300 aivosolua), tuhoan vahingossa ne, joilla on eniten merkitystä. Entä jos pallo menee sillan alle, eikä enää koskaan tule sieltä pois ja minä menetän kaikki kauneimmat ja tärkeimmät muistoni? (Eli esimerkiksi sen, kun näin ensimmäisen kerran flamingoja.)

Reach out. Touch faith.

Ja jos et osu niin älä huoli, se on silti hyvää (itse asiassa aivan loistavaa) venytystä! :)