Autumn came today.

Outoja tuntemuksia. Kuten musiikkikin, on elämä elettynä niin paljon syvempää kuin kirjoissa, levyillä. Miten ihmeessä ihmiset (ylipäätään) kestävät kaikki nämä tunteet ja tunnottomuudet ja hetken onnistuminen, jota seuraa alakuloinen onnettomuus (kuin väistämättä!) ja sanat, tahattomat ja tahalliset tarkoitukset, tulkinnat kuin kielestä toiseen ja riittämättömät ilmaisut - ne, jolloin tekisi vain mieli ottaa toista kädestä ja laittaa se oman sydämensä päälle ja sanoa, että kokeilepa siitä, tunnetko. Ne.

Siksi minä ihailen teitä, meitä. Vähintäänkin siitä syystä.

Ajatella, että ne ovat vain synapseja. Tuntuvat kovin jumalallisilta, suuremmilta kuin. (Tiedättehän.)

Yksi ei muutu: aika kuluu yhä hämmentävän nopeasti. (En voi painottaa tätä liikaa.) Jo monta kuukautta on mielessä ollut Juha Itkosen kirjan nimi, Anna minun rakastaa enemmän.

Jos olisi joku, jolta pyytää, pyytäisin juuri noin, juuri noilla sanoilla.

Hey, don't leave me this way! Päivät vain kääntävät päänsä ja poistuvat juhlista liian aikaisin. Ne ovat niitä päänsärkyisiä ystäviä, jotka vain katoavat jonnekin jo yhden aikaan, vaikka olisi vielä naurettavaa ja valvottavaa.

Kunpa jäisitte!