Tulipa kerran eräs aurinkoinen vapaapäivä ja kirjakauppa ja kirjakauppa. Erlend Loe vaihtoi omistajaa, se oli nyt yksin minun. Jotenkin minuun on juurtunut ajatus, että käre Erlend on hyvä (ellei jopa todella hyvä) kirjailija. Kaikki alkoi vuosia sitten, kun löysin kirjaston hyllyltä kirja, joka oli punainen ja jonka kannessa oli hakka - voitteko kuvitella! Sen kauniimpaa kirjaa en ollut nähnyt, ettäkö punainen ja vielä hakkakin kannessa, puuh. Sitten minä otin ja lainasin ja nousin junaan ja matkustin ja luin. Ja unohdin! (Onneksi VR postitti sen takaisin kirjastoon.) Myöhemmin otin ja lainasin jälleen, mutten enää noussut junaan, vaan pidin yksin huolen, että pääsin kirjasta perille. Ja olipa se! Sepä oli todella hieno, sillä minä samaistuin kirjan päähenkilöön oikein kovasti, tykästyinkin. Katsoin tarkasti Alanis Morrissetten videon (Ironic), jossa tytöt matkaavat autolla, ja mietin, kuka heistä minä olisin.
Minä istutin kukkani syvälle ja se kasvoi, kukan nimi oli "Erlend Loe on aika jees". Myöhemmin lainasin samaisesta kirjastosta L:n ja Tosiasioita Suomesta ja Naisen Talloman ja Maria&Josén. Mutta voi, laiskanlaisesti pyyhki silmä rivejä: vain Marian ja Josén tarinan saatoin loppuun. (Naisen talloma otti minua niin päähän, että suhteet ja asioiden suhteellisuudet unohtuivat, saivat tuta minun ärsyyntymiseni.) Ja yhä minä vain ajattelin, että on se Erlend ihan jees ja kasvatin kukkaa.
Mut sitten se saapui se surkea Doppler, sen arkinen väsynyt mitättömyys. Ja meri oli niin kaunis sinä iltana, kun mä tajusin, ettei Erlend taidakaan olla niin kovin jees. Doppler kertoo miehestä, joka muuttaa metsään, joka tappaa hirven, joka adoptoi vasan, joka juo litran rasvatonta maitoa päivässä, jolla on poika ja tytär ja taas poika. Minusta tuntuu, että käre Erlend on yksi heistä, jotka eivät luo varsinaisesti mitään uutta, vaan ottavat vaikutteita, liimaavat, leikkaavat ja kirjoittavat second hand -tekstiä. (Siis: tarina ja sen sävy, sanoma jää kielen ja aasi(maiste)nsiltojen varjoon.) Kun luin Marian ja Josén tarinan (joka on kyllä oikeinkin hauska ja yllättävä kirja), jossa pieni mies asuu suuren naisen sisällä (ja muun muassa polkupyöräilee hänen sisällään!), se toi minulle mieleen Almodovarin Puhu hänelle, jossa on mustavalkoinen mykkä kohtaus, jossa pieni mies kapuaa naisen jättivaginaan. (Tämä taas toi minulle mieleen sen Robin Williamsin elokuvan, jossa hän näyttelee lääkäriä ja rakentaa oviaukkoon reidet ja jättivaginan, josta mennään sisälle rakennukseen.) Ja nyt, Dopplerissa, Erlend aloittaa tarinan Robert Frostin runokatkelmalla...
The woods are lovely, dark and deep,
but I have promises to keep,
and miles to go before I can sleep
miles to go before I can sleep
Mielestäni koko kirja pohjautuu tähän runonpätkään, tähän ideaan - Erlend painattaa parodian! Jos nyt oikein ymmärrän (ja sitähän minä en voi tietää), Robertin runon sävy on varsin synkkämielinen. Hän kaipailee kovasti - yksinkertaisesti - pois. (Se ei ole kuitenkaan helppoa, sen tiedämme. Aina on velvollisuuksia, tärkeitä, tähdellisiä tehtäviä, jotka täyttävät tunnit, päivät ja taas tunnit, päivät.) Erlend katsoo runoa kuin säätiedostusta (säätiedotuksissa hyvin usein vertauskuvalliset asiat, kuten "synkät pilvet", ovat vain ja ainoastaan rajattuja määritteitä luonnonilmiöille): on siis mies, joka haluaa metsään. Erinäiset velvollisuudet (lapset, vaimo, rasvaton maito, vasa, toteemipaalu) estävät häntä kuitenkin harppomasta pysyvästi kuusikkoon, seuraamasta sisäistä ääntä, joka kuiskii: "Metsään haluat mennä nyt ja sillä hyvä!"
Ja voi, minä kysyn: Miten joku voi tyytyä tällaiseen? Elää nyt parodiasta! (Eikö jokaisella olekaan tarvetta tehdä jotakin tärkeää, merkityksellistä? Hmmm, minulla ainakin on, vaikken olekaan kovin luottavainen, että todellisuudessa niin on.)
Niin, ja Dopplerin ammatin olisi ehdottomasti kuulunut olla maata harppova: esimerkiksi veturinkuljettaja tai lentäjä tai veneilijä. (Suuri epäkohta.)
Alaniksen kappale
Utopia on muuten sanoituksellisesti todella kaunis.
