Niityllinen kuuheinää.

Kesäisessä yössä mietiskeltiin sitä, millainen laulu kunkin elämä olisi. Minä tarjosin muille Abbaa ja niin edelleen (kaikkea iloista ja positiivista, siis) ja sain itse vastalahjaksi "jonkun nyyhkykappaleen". No anteeksi nyt vaan, mutta tämä on vain kesäflunssa - en minä vuoden ympäri niiskuta! Ja vaikka joiltain osin lauluni olisikin hidas ja whitneyhouston, niin ystävien tehtävä ei tosiaan ole sanoa sellaista. Ystävien tehtävä on sanoa juuri Abba tai Queen, mutta ei nyyhkykappale!

Asiasta kukkaruukkuun.

(Hihi. Olenpa hauska.)

Minun täytyy huomenna niittää, uskomatonta. Parhaimpia aurinkoa hehkuvia kuulaita päiviä meille kaikille. Tutkimusteni mukaan parhaita kesäherkkuja ovat kaupan lihapiirakat (välissä ketsuppia ja ruukkusalaattia), maito (litra päivässä), voileivät (uskomatonta, kuinka hyvältä ne voivat maistua) ja jääkaappikylmä tölkkiananas (tosin se täytyy viilentää pakastusrasiassa, maistuu näet paremmalta niin). Näinä kuumina päivinä on ehdottoman tärkeätä juoda paljon siideriä ja karpalolonkeroa.Varsinkin tuota lonkeroa. Aivan, ja katsoa kenen kelkkaan nousee ja kenen kelkkaa juo!

Äärettömän tärkeää on myös muistaa iskeä silmää! Näin!

(Ympäri vuoden on syytä ihailla Bill Murray'ta.)

Varokaa autoilevia murmeleita.

Suu poikki.

Minä ajattelin piirtää nyt tähän pisteen. Eihän mikään tietenkään katkea niin vain, katkaisemalla (niin tekee vain teippi tai lanka), mutta mitä sitä tuomaan sitä suruani tännekin. Kaikkialle minä sitä kannankin, mhmm.

Pojat lohduttavat. Voi pojat, pojat, mitä menittekään tekemään.

Saima sanoo, että "on maa, johon kaikki polut katoaa". Hän viittaa tässä siis taivaaseen. No, Neon 2:n pojillakin on jotakin sanottavaa, nimittäin "ei polku tää vie mihinkään, nyt sen nään, kun vihdoin silmät aukaisen".

Hihi. (Siitäs sait, Saima.) ;)

Poikiin voi aina luottaa!

(Valitettavasti alienit kaappasivat runon, joka oli tässä aiemmin.)

Kun suljen silmäni, hän on täällä taas.

En oikein vieläkään ymmärrä, että hän on poissa. (Mutta silti hän on!) Ja 'poissa', mitä se merkitsee? Niin, "paremmassa paikassa", "taivaallisessa valtakunnassa", niin niin. Mitä minä niistä, mitä minä niillä teen? Enhän minä usko, siksi luin Saima Harmajan sanat rauhan maasta kuin uutiset. Minä ajattelen, että tämä oli nyt kertakaikkisesti tässä, siksi se niin pahalta tuntuukin. Emme enää kohtaa tässä elämässä, tässä muodossa, tässä tietoisuudessa - sinä olet nyt aivan täysin minun ulottumattomissani. En saa sinua kiinni, vaikka kuinka kiirehtisin. Saatan ainoastaan muistaa vähäiset, sumeat muistoni ja koettaa kestää tämän hämmentävän surun kokemuksen. Tekisi mieli huutaa: "Hei, ei tää enää oo hauskaa!" Voisin huutaa myös: "Hei, mikä juttu tää on?" Tai vain: "Hei!" Myös pilliin voisin puhaltaa.

Ainoa, mikä hiukan tyynnyttää, on se Depeche Moden kappale, jossa hengitetään raskaasti, syvään. Ja Waiting for the Night to fall.

Puuh.

Maailma lyö yhä tahtia ikään kuin mikään ei olisi toisin. (Olen hiukan hukassa kaikkeni kanssa, kaikkien avokkaideni, avonaisten asioideni kanssa. En osaa sulkea mitään, asioita tai astioita, vaan lopulta sotken vaatteeni ja lattian - ja elämän.) Pidetään tämä rytmi, tämä rutinoitunut malli, pidetään tästä kiinni, pidetään jostakin kiinni. (Muttei toisistamme, kesäisin ihmisiho on kuuma.) Kun pidän tarpeeksi kauan kiinni, osaan jo ilmankin ja voin siirtyä pitämään jälleen (kiinni) muista asioista.

Näin käy, kun on juhannus, eikä ihmispolo osaa oikein olla missään asennossa. tai olla ylipäätään.

Taraxacum officinale

Iltapäivästä herää odottamaan päivän loppua: istuu pöydän takana ja usuttaa kelloa raviin. Jalat liikkuvat hermostuneesti, ne tahtoisivat juosta - ei mahdollisimman kauas, vaan kotiin. Sitten jostakin tulee joku, joka kääntyy katsomaan vielä uudestaankin ja sanoo: "Sinä siinä olet kuin kukkanen."

Oh. (Ja tämä kääntyjä oli jo vanhempi rouvashenkilö, mikä tekeekin kommentista minulle arvokkaan. [Anteeksi, mutta minä harvemmin kuulen mitään tällaista.] Hänellä tuskin oli salattuja motiiveja.)

Hymy yllättää yhä silloin tällöin kuin laiskasti rantaa huuhtova aalto. Itsetyytyväisyys on huipussaan: "Olipa se. Vieläpä niin, etten ollut vain 'kuin kukka', vaan 'kuin kukkanen'." Tällä hetkellä ero tuntuu hyvin suurelta.

Juhannuskin tulee.

Ja menee.

(Ehkä tähän "kaikkeen" on syynä spelttipuuro, jota keitin muutaman kerran menneellä viikolla. Kannattaa siis syödä spelttiä.)

Lepäilyä ja tuijottelua ja hiukan valokuvausta. Ja erittäin kekseliäitä otsakkeita.

No niin, tiedossa on luvatut valokuvat elämysmatkalta. Retkeen kuului tietenkin paljon lepäilyä...

...ja lempeänsiniseen kattoon tuijottelua. Aamuinen kuumuus ajoi uneliaat lepäilemään ja tuijottelemaan ulkoilmaan. Musta möykky kuvan oikeassa alakulmassa on matkatoveri.

Minun oli kyllä tarkoitus ottaa lisääkin julkaisukelpoisia valokuvia, mutta mutta...

...kävi niin ikävästi, että päähäni tipahti parikin kummallista laatikkoa, ja vajosin koomaan! Niinpä en voinut valokuvata, höh.

Ensi kerralla sitten. ;)

Alusta.

Ensinnäkin, kiitos aasille. Sinun ruskean karvasi samettinen tuntu sai minut jaksamaan kylmässä yössä - ja työsikin hoidit hyvin. Olet ansainnut vehreämmät niityt.


Jokseenkin lystiä oli, tietenkin. Ostin kebab-aterian, jossa oli baby-chili. Olin eturivissä, kerran. Sain kaksi kertaa nyrkistä (vahingossa, ilmeisesti). Nenäni paloi, joku huomauttikin "Olet punainen". (Kiitän.) Aurinko paistoi. Mikäli ensi vuonna tunnen tarvetta suunnata moisiin karkeloihin, aion kyllä muuttaa hieman konseptia niin, että "jokseenkin lystin" sijaan minulla on "täysin lystiä" tai "äärettömän lystiä". Niin, ja katsoa, että teltta on leveämpi kuin 120 senttimetriä.

Ja hauskaa, Seinäjoen lämmössä sain tietää, että ystävä näkee jokaisessa tietyn värin, kutsukaamme sitä nyt vaikka auraksi. Jos olisin aiemmin tiennyt, että olen punainen (hauska väri, tosin mieluummin olisin keltainen), en olisi vastannut punaista hehkuani kommentoineelle, että olen ollut auringossa, vaan että hehkun aurani väriä.

Kun palailin seikkailusta kotiin, ihmiset huudahtelivat: "Ei voi olla totta!" Kyllä se voi, ja onkin. Vuoret todella liikkuvat, nyt muuallekin kuin vain Muhammedin luo. Pienet mäkäräiset purivat minut kumpuilevaksi vuorijonoksi, ajattelin avata hiihtokeskuksen.

Hmmm, myös minä olen joutunut toteamaan, että kesällä on vaikea ajatella - mitään. Kaikki on kevyttä, leijailevaa. Ajatus harhailee, ja käsi eksyy kynän varresta, näppäimistöltä lampaan turkkiin tai kiirehtii pitelemään jäätelötuuttia. Taivas on päivä toisensa jälkeen täysin pilvetön ja kaikki liukuu yhdeksi suureksi hehkuksi.

Ajatukse, piilotellako tahdotte? Tällä ilmalla minä en juokse, tulkaa takaisin. (Epäilen, että ottamallani särkylääkekimaralla on jotain tekemistä tämä määrittelemättömän hehkun kanssa. Sain muistoksi flunssan, tahdoin taltuttaa sen. Täytyy olla huolellisempi, tahdon aivotoimintani takaisin.) Kertokaa, mitä nämä tunteet ovat.

Väliaikanumero.

Heippa kaikille! Kuinka hauska viikonloppu onkaan tiedossa, lähden nimittäin Seinäjoelle haisemaan, palelemaan yöllä ja syömään huonosti ja epäterveellisesti. Koska itse en ole paikalla kertomassa "hauskoja" "juttuja", olen hankkinut sijaisen, oman aasini! Hän on hauska, vaikkakin hiukan hiljainen.

No, toivottavasti minulla on hauskaa, ja toivottavasti pääsen vielä joskus syrjäyttämään tuon aasiparan. (On mahdollista, että kuolen seuraavien päivien aikana esimerkiksi nälkään - ja sehän tiedetään, kenen vika se olisi.)

Tässä vielä pari kuvaa aasista:

Aasin lempeä katse.

Aasi ujona, tulossa tutustumaan uusiin tehtäviinsä. (Huomaa samettinen karva.)

Koska olen huomannut sen hauskuuden, otan luultavasti paikan päällä muutaman valokuvankin (itsestäni, alasti). No, sitten nähdään. Hauskaa viikonloppua kaikille, terveisin Å ja aasi.

Ajatelma:

Kesällä on kivaa. En jaksa ajatella mitään. Mmmm, porkkanoita.

Niin se menee.

Ihastuttava keltainen hohde.

(Apua. Olen langennut - taas.)

Amazon.

Amazon, virtaavia vesiäsi minä kumarran syvään. Sinun ehtymätön juoksusi on odottamaton: tänään olit minulle suopea. Amazon, sinä suot meidän astua vieraisiin maihin, tuot vuoren odottavan luo.

Olen jo pitkän aikaa yrittänyt kovasti etsiskellä islannin kielen kelvollista itseopiskelupakettia löytämättä kuitenkaan edes kelvotonta - kelvollisista sitten puhumattakaan! Jännittävien käänteiden ja linkkien (hah) kautta minä sitten purjehdin Amazonille ja löysin parikin kelvollista opiskelukokonaisuutta, joissa on mukana myös CD. Yläasteen parin vuoden enemmän tai vähemmän intensiivisen saksan opiskelun saavuttamalla "kielitaidollani" onnistuin - todella hämmästyttävää - tilaamaan mielenkiintoiset opukset. Miten lempeästi maailma minua kohtelikaan!

Nyt en kuitenkaan tiedä, mitä minun tulisi nyt tehdä. He lähettivät jonkinlaisen vahvistuksen sähköpostiini (vain "jonkinlaisen", sillä valitettavasti saksani jumiutui täysin yrittäessäni saada siitä selkoa), mutta... vahvistuksen mistä? Tulisiko minun nyt tehdä tilinsiirto jonnekin (Minulla ei kylläkään ole tili- tai viitenumeroa, mutta ajatushan se on tärkein, eh?) vaiko odottaa heidän yhteydenottoaan, tai laskutuksen ilmestymistä nettipankkiin - he nimittäin vaativat Electronini numeron. Hmmm, mutkikasta. Jos jollakin on tietoutta/kokemusta tästä asiasta, ottaisin mielelläni ja erittäin kiitollisena neuvoja vastaan. Minä niin tahtoisin ne kirjat. :)

Hmmm, olen myös vihdoin päättänyt identifioitua Chagallin maalaamaksi tytöksi, joka lepäilee kukkapuskassa. Ajatus tuntuu hyvältä, oikein kesäiseltä, sillä kesällä on paljon kukkia ja minä niin pidän lepäilemisestä - tosin vaatteet päällä, ainakin ulkosalla.

Tuo Chagall-ystäväisemme on muutenkin aika "hurja tyyppi".

Ilmeinen yhdyntä.

Tuota...

Hämmentävää puuhailua kuunvalossa.

Minun piti liittää joukkoon vielä erittäin säädytön kuva merenneidosta, jonka rinnat ovat paljaina, mutta - huoh- valitettavasti se ei onnistunut. Kaikille kuitenkin varmasti kävi selväksi, että hyvin säädytöntä tämä meininki on. No hyvä.

Minä todella, todella pidän Islannista - olen aina pitänyt. Toivon kovasti joskus eläväni siellä, ehkä kuolevanikin. Tuntuu hyvältä, että on tällainen toive, jokin unelma, jota tavoitella. Minä käsitän Islannin kuten Simon&Garfunkel Gracelandin - kappaleessa, ainakin. Jos olisin mies, ehkä minuakin viihdyttäisi enemmän tuo Grace. Nyt on käynyt kuitenkin näin.

In Graceland, in Graceland/I'm going to Graceland/For reasons I cannot explain/There's some part of me wants to see/Graceland/And I may be obliged to defend/Every love, every ending/Or maybe there's no obligations now/Maybe I've a reason to believe/We all will be received/In Graceland

Minä uskon, että Islannin tuulessa tummat pilvet kaikkoaisivat nopeammin yltämme, sen kohinassa eivät ilkeät puheet kuuluisi. Ja olisi paljon villapaitoja, käytännöllistä pukeutumista ja särmää. Se kuulostaa hyvältä.

jKr. No, "opiskelinhan" minä lukiossakin yhden kurssin saksaa.

jKr. nro 2 Blogille hyvää neljäsosavuosipäivää! Ja pitkää ikää!

jKr. nro 3 Harmillista, tuo kuva asettui kyllä huomattavan huonosti aloilleen tuohon sivupalkkiin. Ikävää.

Kun hämärä tulee, kysy siltä, onko ihmisen hyvä olla yksin.
On, on, se vastaa, ja ei, ei.
Sitten se menee taas menojaan.

- A. Salmela

Miten huutaa minulle avaruus, miten kirkuvat tähdet ohimoni läpi.

Niin on kirjoittanut Kaj Chydenius, enkä minä kadehdi häntä. Minä pidän hiljaisuudesta, siitä, että kuulee oman hengityksensä. Luulen, että mikäli tähdet kirkuisivat ja avaruus huutelisi hutelemistaan, olisin vain harmissani. Minä toivoisin tämän maailman olevan lempeä ja hyvä, ei kirkuva tai huutava, vaan - hyräilevä. Se hyräilisi meidät iltaisin uneen, aamuisin valveeseen ja kantaisi meidät aina viimeiseen henkäykseen asti, jossa kuulisimme (ehdottomasti) hiljaisen laulun: "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..." Ehkä joku pitäisi kädestäkin, aina silloin tällöin.

Hmmm, kaikki minun sanani tähtäävät vain yhteen: lohtuun. Olen jo pitkään miettinyt, tuleeko ihmisen hahmottaa asiat niin kuin hän ne näkee vai niin kuin hän toivoisi ne näkevänsä. (Minusta kyse on valinnasta.) Esimerkiksi, tämä kuolemantapaus ei tullut minulle yllätyksenä. (Siitä syystä olen lähinnä vain lamaantunut, vain hiukan järkyttynyt.) Minä olen yrittänyt ennalta valmistautua, ajatella: kuoleman on kuin kotiinpaluu, hänet se tahtoi ja hän tahtoi sen. Mutta mihin minä siltä pääsisin: niin olen yrittänyt ajatella. Mitä pohjimmiltani uskon, sitä en tiedä. (Olen peittänyt sen ilmeisen hyvin.) Surussa ihminen turvautuu helppoihin ratkaisuihin, sen olen huomannut. Minusta on tullut laiska ja pelokas, rakennan itselleni mielenrauhan kuin linnan, hankin kestäviä, vahvoja, positiivisia tiiliä - ajatuksia, kuten "Kaikki kääntyy vielä hyväksi".

Minä selviän noiden mahdollisesti katteettomien ja kuluneiden uskomusten avulla, mutta samalla joku jossain huutaa, aina: itsepetosta. Hän ei hiljene, hän on minussa.

Vaikeinta on ollut nähdä toisten suru ja ikävä. Vaikeinta on ollut kuunnella puhelimessa ystävän puhetta: "Hän on nyt paremmassa paikassa." ja vastata alistunut "joo" jokaiseen virkeen perään, olla huutamatta "Haista paska!". Vaikea olla sanomatta hänelle: "Älä soita tänne enää koskaan!" Vaikeaa olla ajattelematta häntä itsekeskeisenä, ajattelettomana ystävänä, joka soittaa tuuliselta kadulta, nauraa puhelimeen ja puhuu läheiseni kuolemasta kuin säästä. Vaikeaa olla pettymättä. Vaikeaa olla tässä, olla lähtemättä mihinkään. (Kuulun niihin, jotka juoksevat.) Tekisi mieleni leijua pois, kääntyä, jättää. Minun henkinen klaustrofobiani leimahtaa, mutta tässä on seistävä - joku meni jo, muiden osa on jäädä.

Mihin minä merkitykseltä pääsen.
Kaikki on kannettava, höyhenessä linnut,
tuulenvireessä myrskyt, suudelmassa erot ja intohimot.
Miten kuvittelin kulkevani tämän elämän halki
kevyesti ja irti, takertumatta.

A. Meriluoto

Yhä pahenee. Vauva ei nauranut minulle, vaikka ääntelen kuin apina ja leikin kuurupiiloa. Taidan olla "ihan perseestä". Tein jokin aika sitten testin, joka mittasi kykyäni rakastaa ja kävi ilmi, että olen yhtä tunteellinen kuin lepoitiö. Testi tiesi kertoa, että "While others may only see the outside of you, there is quite possibly a real living and feeling person inside of you.". Quite possibly?! Toisaalta "You could be loving, if you gave it a try.". Huoh. Kaiketi huonomminkin voisi mennä, nimittäin jos olisin kivi, en voisi rakastaa ensinkään! :)

Taidan mennä opiskelemaan ihmisyyttä.

Meno-paluu.

Terveisiä Rovaniemeltä. Se kebab oli muuten iso. Minun piti ottaa siitä oikein kuvakin (Tunnustan: olen syyllinen.), mutta - tietenkin - unohdin. Kuin korvaukseksi kuvasin sitten hiukan muuta, kaupunkia, kuuta.

Apua! Karhu!

Outo tummiin pukeutunut hahmo. Onkohan se ankeuttaja?

Lajitoveri, pönttö.

Kaunis Rovaniemen aamu.

Onkohan tämä peruja niiltä ajoilta, kun "Lappi oli jättiläisten maana". Haltin häät oli lempikappaleeni noin 10-vuotiaana. ;)

Rovaniemen ainoa postilaatikko? Olin jo harmistua, kun koko kaupunki tuntui olevan minua ja maisemakorttejani vastaan.

Rovaniemen viileässä aamussa kuulin suru-uutisia - osanoton. Niin kääntyi syntymäpäivä kuolinpäiväksi ja minä ajattelin: me itkimme sinut uneen. Annoithan minun saattaa sinua, olit ajatuksissani. Rovaniemi olisi ansainnut iloisen kertomuksen, sillä se oli (on, yhä se seisoo) kaunis kaupunki.

Ps. Oliko sinun pakko lähteä? Minne sinä menit? Kuuletko minua? Ja... Näenkö sinua enää koskaan?

Lepää rauhassa.

Ai niin.

Hyvää syntymäpäivää! Minulle! Tiistaina!

En sanonut terveisiä kenellekään.

The tale of three:

Paras mielenterveyden ylläpitäjä - ainakin omalla kohdallani - on kyky nauraa sille kuinka absurdia eli järjetöntä elämä on.

Niin.

Anteeksi, pieni tekninen häiriö. Vanha nauha oli jäänyt kelauslaitteeseen.

Hetkinen...

Hetkinen...

Hetkinen...

Ja sitten se jo loppuukin, ennen kuin oikeastaan edes alkoi. Huoh. Minusta tuntuu nyt hiukan siltä, että kuolen. Heikko valo tulee huoneeseen, jossa on ohuet verhot ja lanka, jolla elämääni punon, on tänä aamuna hiukan rispaantunut. Sanotaan nyt niin, että sen varaan en riippusiltaa rakentaisi. Tämä sunnuntai ei ole minun päiväni, aih.

Minä olen lähdössä huomenna tutkailemaan tätä maailmaa... Rovaniemelle! Kyllä! Syömään... Lordi-kebabia! (Sellainen täytyy ehdottomasti syödä kerran elämässä. Ja mikä olisi parempi syy matkata Rovaniemelle?) Kyllä nyt kebabin (jossa on 220 grammaa lihaa) vuoksi, aina.

Kiitos haasteesta. Luultavasti se onkin jo kiertänyt kaikki, mutta: "Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi."

Tuo herkkä tarinani, se todella kuvastaa elämääni. No, minä palaan asian viereen muutamien päivien kuluttua. Nyt lähden etsimään appelsiinimehua... ja ehkäpä popkorneja. Elämä, mhmm, voittaa lopulta.