Mrrröy.

Talven viima, pakkanen,
ajavat karhun uneen,
kevään tullen taas nähdä voi
nallen havahtuneen.

Lehdistä olemme lukeneet: nyt on karhujen aika. Tänäkin aamuna toimitti Aamulehti uutisia Annalan karhuhavainnoista. Kyllä minuakin vähän mietityttää, voiko metsään mennä. Siis, voiko metsään mennä ilman, että hölmö sydämeni juoksee lisälyöntejä ja makaan maassa näytellen yhden hengen teatterissa: karhu, katso, minä olen kuollut. (Mielestäni eläin kyllä haistaa kuoleman, mutta mitäpä minäkään tiedän...)

Totta kai voi, mutta enhän minä sitä usko. Epäilyttää.

Tämä epäilys istuu tiukassa, sillä minä tiedän, että karhut juonittelevat, kasvavat talojen vertaisiksi, järjestäytyvät armeijaksi ja kuolaavat aivan uskomattoman paljon. No, ainakin Japanissa. Minä suosittelen: katso Hopeanuoli. (Summa summarum; seonnut karhu kerää karhuarmeijan ja terrorisoi japanilaista kylää. Koirat kokoavat suuren armeijan ja haastavat karhut taisteluun. Myös traagisia sivujuonia.) Lähes kymmenen tuntia kuolemattomia lausahduksia, kuolevia koiria ja kuolettavia hyökkäyksiä. Niin, ja "tuoretta karhunpaskaa". (Suora lainaus.)

Ja tarina jatkuu.

Å metsään hiipi,
hänet hammas terävä riipi.
Kämmen taputti posken, pään,
piirsi pisteen elämään.

Uni jää eiliseen,
herää Å aamuun myöhäiseen.

Ajattelee: onneksi se on vain fiktiota. Katsoo kuitenkin aina olkansa yli. Vieläkin.

Mies paikallaan.

Näinä päivinä on helposti saanut kylmää vettä niskaansa, on satanut paljon. Tein tänä aamuna tarot-pöydän, se lupasi hyvää. Ja eilen minä asioin ulkosalla, parikin kertaa. Siellä minä istuin ja ymmärsin vihdoin, mitä se Samuli tarkoitti!

Tavallaan jokainen on surullinen
ja yhtä kaltevalla
pinnalla

Hänhän on aivan selvästi käynyt samassa huussissa kuin minä! :) Niin, pinta oli kalteva ja olokin hiukan surullinen. Harmittelin itsekseni, miksi ihmeessä nämä kaltevat pinnat, eikö elämä ole jo muutenkin niin hauras ja kiikkuva keino, eikö kukaan ymmärtänyt, että tämähän tuntuu, eihän tässä voi istua. Minä inhosin jo lapsena huvipuistojen huvitalojen kaltevia lattioita (Mitä huvittavaa niissä on?) ja liikkuvia portaita, joita oli vaikea kiivetä.

Minusta ihmisen tulisi aina saada ansioidensa mukaan (ainakin lapsena, kun maailma on vielä hallittavissa): portaiden tulee olla kiinteät, jotta yritys palkitaan.

Muutenkin kiinteät asiat ovat tärkeitä: jokaisella on oltava jotakin, jokin, mikä ei häviä. Jokin linkki, ikään kuin yhteys entiseen, kaikkeen siihen, mikä ennen pitkää jää taa. Minä en ota valokuvia, omista kameraa, ehkä siksi pyörittelen tätä niin paljon. Niillä, jotka kuvaavat hetket, ei ole huolta. Heidän ei tarvitse etsiä kiintopistettä jostakin paikasta tai tavarasta, heillä on jo itse hetki, paperilla. Kun tarkemmin ajattelee, he ovat ylivertaisia kuvineen. Minulle on hämärät mielikuvani, jotka eivät kuvaa tapahtumia sellaisina kuin ne olivat, vaan sellaisina kuin minä ne näin. Heillä taas on objektiiviset kameransa, objektinsa, kuvansa. Aivan totta: kuva ei valehtele, kuva kertoo enemmän. Toisaalta, minä inhoan todistusaineistoa. Jokaisen tulisi olla omaa omaisuuttaan, minä tahtoisin lähteä täältä ja viedä kaikki paperini, ajatukseni mukanani. Ja kuvani. Ajattele näin: laaja matto, jossa jokaisella on oma säie. Kun ihminen lähtee, sanotaan ajasta ikuisuuteen, hänestä jää kuvia ja nimi tietokantoihin. Säie on kuin kuollut rihma. Tämä elämän matto harvenee, on täynnä repaleisia, ammottavia kuiluja, aavekkoa. Jos taas ihminen lähtee kaikkine lonkeroineen, vanha säie katoaa täysin ja sen tilalle voidaan kutoa uusi. Ennen ei kuolleita muistettu näin, he olivat enää mielikuvia, jotka hiipuivat hiljaa pois.

Mattomme on nyt todella harva, ja täytyy sanoa, että tässä minun on järkeä yhtä harvassa. Yksinkertaistettuna: valokuvaus ei ole juttuni, millään tavalla. Ja toisaalta: minä pidän konkreettisesta asioista, kolmiulotteisista.

Pöydistä, tuoleista. Sellaisista.

Ja sitten, paikoista! Miten jokainen saisi oman paikan - konkreettisen ja kuvainnollisen -, sitä en tiedä. Paha Vaatturi on pariinkin otteeseen kehunut Mana Manaa, joten minäkin eksyin tälle yhtyeestä kertovalle sivustolle. Etusivulta löytyy yhtyeen laulajan Jouni Mömmön (joka ilmeisesti sitten kuolikin mömmöihin - tämä voisi olla hauska yhteensattuma, jos ei olisi jo surullinen) lausahdus: "Tärkeintä vaan on, että on joku paikka missä olla." Niinpä.

Mitäpä sitä enää muuta sanomaan. Ai, jossain luki: Tie vie aina kotiin asti.

Tie ehkä vie, mutta kaikki eivät jaksa kulkea. Typerä lause. Typerä kaikki. Vielä vuosi vaaleihin. Olisivat jo, että tuntisi voivansa vaikuttaa.

Welcome aboard.

Tulevaisuus on mietityttänyt minua, paljon. (En voi kuin olla pahoillani niiden puolesta, joita tulevaisuus ei askarruta. Silloin turtuu, luulisin.) Olen kovasti yrittänyt keksiä, minne olisi mukava päätyä. (Ja jos totta puhutaan, kaikki on mahdollista.) Ja eilen se tuli luokseni kuin humahdus.

Siis, nythän minun ei tarvitse enää miettiä. Kaikki on yhtäkkiä kovin selkeää...

Å putkahti maailmaan eräänä koleana iltapäivänä. Välittömästi näki että hänestä tuli sekasikiö. Perhe oli valtava ja he söivät vain hedelmiä. Koulussa hän pärjäsi hyvin huonosti, siellä häntä ei kiusattu.
Jo opiskeluaikoina häntä alkoi oksettamaan emut, niinpä mielipuuhaksi tuli sukellusveneet.
Å kehittyi seitsemännelläkymmenellä varsin dorkaksi. Päähänsä hän sai vihreät hiukset, sekä mustat silmät.
Alkoholin käytöstä päätellen hän oli todella v-mäinen. Lempiruokaansa mätäpaisesoppaa hän sai työskennellen hiuskarvannostattajana.
Å ei tupakoi mutta käyttää nuuskaa ollessaan kenkäkaupassa. Alkoholia hän juo häissä.
Hän vaihtoi itselleen puolison jonka kanssa ei kuitenkaan uskaltanut mennä naimisiin.

Sen pituinen se.

Jopa helpotti. :) Tosin tuota sukellusvenekohtaa hiukan ihmettelen, sillä oikeastaan minä vähän kammoan sukellusveneitä. Voisin kyllä aivan mielelläni matkustaa sukellusveneessä, mutta ne ovat ulkonäöltään todella uhkaavia - varsinkin Herrasmiesliigan Nautilus. (Sydämeni sykähtelee yhä nopeammin.) Luin kyllä jokin aika sitten lehdestä (kyllä, osaan jopa lukea) pienestä kahden hengen keltaisesta sukellusveneestä, jonka nimi on Pallero. Se vei sydämeni. Olisipa kohtaloni halkoa Pallerolla maailman meret, sillä se tuntui hyvin ystävälliseltä - toisin kuin Nautilus! (Ensin toki on odotettava muutama vuosi, tarkemmin sanoen kunnes olen karvaurallani ansainnut tarpeeksi ostaakseni 500 000 euron arvoisen Palleron.)

Ja totta kai minun sukellusveneessä laulettaisiin! Niin, kaikki tietävät, mitä laulua.

So we sailed off to the sun,
Till we found a sea of green,
And we lived beneath the waves...

In our yellow submarine

Molskis, sano Eemeli.

Aamu oli sumuinen kuin tuhat hevosta höyryäisi toinen toisensa vieressä, ja niiden laidun olisi tämä maailma. Sellaisina aamuina voi tutullakin tiellä olla ekyksissä. Niin kävi. Herätä, nostaa jalka laidan yli, sitten toinen. Miettiä, oliko jalka oikea vai väärä - vaiko vasen. Miettiä, oliko sillä oikeastaan merkitystä. Katsoa ihmistä peilistä, avata suu, jauhaa. Niellä. Sellaisia olivat ihmisten aamut.

Sinä sumuisena kupeiltaan hikoilevien hevosten aamuna tapahtui outoja. Tarinamme päähenkilö, ihmisenkuvatus, nosti kyllä jalan onnistuneesti, heilauttipa vielä mallikkaasti laidan yli. Toinen seurasi perästä. Kuin raskas paino mies putosi. "Oho", hän ehti sanoa ennen kuin molskahti veteen. Se oli sattuvasti sanottu.

Kaikui huuto: "Mies yli laidan!"

Köysi laskettiin, mies nostettiin. Hölmistyneenä hän tarttui auttavaan käteen ja huomasi olevansa märkänä, kylmissään jälleen omassa sängyssään. Myöhemmin hän sai selitellä märkiä lakanoita.

Siitä päivästä lähtien hän katseli ympärilleen, eikä kävellyt kuin unessa kellon ympäri. (Lattian olemassaolo piti tarkistaa, mikään ei ollut enää itsestäänselvyys.) Hän näki paljon.

Sinä, jossa valtimot risteilevät kuin villiintyneet joet (ylhäältäpäin katsottuna muistutat Venetsiaa tai ehkä Niiliä, joka monistaa itseään kaikkiin suuntiin) ja joka puhut omaa kieltäsi. Sinä, jolla on rajat ja rajoitukset ja rajallisuus, silmissä raja ja raja (tai ei), ja joka huutaa uhkarohkeille ihmisille (kenties pimeässä, kun he kävelevät sillankaiteella – ennen putoamista, luonnollisesti) ”Jotain rajaa!”. Sinä, joka rajaat tekstisi, puheesi, ajatuksesi, rajaatpa ihmisetkin niihin joita tavataan ja niihin joita ei ja niihin joita ei missään tapauksessa, rajaat käsityksen itsestäsi. Sinä, jonka kaukaisimmat alat sinertävän talvisin (minun jalkani ainakin, kun ne ovat ristissä, kun istun tietokoneella, aamukahvilla, nojatuolissa, sängyn reunalla) ja joka harrastat diplomatiaa. Sinä, joka dokumentoit oman historiasi ja julistat aikakausia alkaneiksi, loppuneiksi. Sinä, jonka kaikki tuntevat nimeltä.

Ja minäkin.

Jokainen on harvinainen. Aamujemme tulisi olla sellaisia, että ehtisi rauhassa vähän ajatella, herätä ja olla hiukan onnellinenkin. Aamut, päivät menevät kiireessä nopeasti, kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.

Poliisi yritti rekrytoida minut tänään junassa. (Ehkä näytän voipuneelta, tyytymättömältä. Hukkuneelta. [Olen kyllä omasta mielestäni ihan hyvällä tiellä.]) Vastakkain asetetut penkit aiheuttavat tavallista useammin hauskoja, piristäviä keskusteluja yli puoluerajojen. Sain kuulkaa pinssinkin!

Toisissa aatoksissa, paremmissa.

Se hornansonni oli kyllä seksikäs.

Käyttävätköhän tyypit niitä asuja kotonakin, tiedättehän... ;)

Bonnie täällä taas.

Olin tavaratalossa, tavarapaljoudessa hypistelemässä jotakin. Taustalla soi musiikki kuten aina. Oli ollut vaikea päivä, itse asiassa niitä on ollut jo muutama - näitä ovimatto-päiviä. Bonnie tuli ja kolkutti minun ovelleni, astui korvakäytävääni. Kun kuulin hänen laulavan "I don't know what to do and I'm always in the dark/We're living in a powder keg and giving off sparks/I really need you tonight", ajattelin, että enää en kestä, varmasti en.

Niitä päiviä. Kävin ostamassa ikäviä ajatuksia.

Silloin olin huonoimmillani ja huonoimmillani ajattelen: miksi olen aina osaton. Huonoimmillani en osaa tehdä käännöksiä, jarruttaa, vaan ajatus kulkee kuin raskas laiva. Uusia kysymyksiä riittää. Mietin muun muassa miksi minä, miksi aina minä ja miksi ylipäätään. Lopulta olen hyvin surullinen. Aikanaan ajatukseni kypsyvät ja päädyn aina samaan ratkaisuun: minä nukun huoleni pois.

Ei se tietenkään onnistu, täysin. Joka yö minä kuitenkin lomailen, unen raskaudessa elämä on sietämättömän kevyt. Mielestäni jokaisella tulisi olla vapaus olla joskus itsekäs, turhamainen ja välinpitämätön (onnellinen), ja siellä se onnistuu. Siellä on hyvä.

Bonnien laulu loppui aikanaan, kuten kaikki. Ja minä huomaan kuinka typerä, äärettömän typerä, olen! Palaan kotiin ja päätän oppia: ei valiteta!

Valitettavasti minä aina unohdan ja huomaan taas kerran, määrittelemättömänä ajankohtana, (ehkäpä valvotun vuorokauden ja muutamien keskeytyneiden yöunien jälkeen) että hitto vieköön, aina ei toden totta mene hyvin. Se on sitten silloin. Olen tosin ajatellut olla hetken impulsiivinen, turhamainen ja itsekäs, joten aikaa on tapettavaksi. Yritän muistaa, että itse voi tehdä elämänsä hyväksi, jos on kärsivällinen. Yritän olla.

Huoh. Bonnie laulaa toisinaan ihan väärissä paikoissa, aivan väärään aikaan. Toivottavasti hän seuraavan kerran, kun minä valun tervaksi tummien ajatusten tynnyriini, ymmärtää laulaa: "Turn around bright eyes!" Ehkä minä sitten ymmärtäisin kääntyä ja jättää typerät rutinani, täydet typeryyteni.

Bonnie on luvannut:

When you're weary, feelin' small
When tears are in your eyes, I'll dry them all
I'm on your side, when times get rough
And friends just can't be found
Like a bridge over troubled water
I will lay me down

Hauskaa, että on tuollaisia ystäviä. Jep, minä ja Bonnie! ;)

(Voi hitsi, mikä kiusa.)

Ohjeeni.

Päätin sanoa useammin kyllä. Olen nyt sanonut, useasti, useammin.

Ei kyllä kannata! Tulee vain vihaiseksi ja petetyksi, yksinäiseksi, huonoksi, tyhmäksi, itsetunnottomaksi, tunnottomaksi, tuntemattomaksi.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen homeinen ovimatto, jota jalat tamppaavat päivisin, siivooja kerran vuodessa, ja kissat kuseksivat nurkkiini (jokaiseen neljään). Tuuli ulvoo kolkosti porttikongissa, susi metsässä, koira palosireeniä. Minäkin ulvon. Ja mau, elämä on kuin ei koskaan ennen.

Tommy Tabermann sanoo: 'Älä sano ei, jos voit sanoa kyllä'. Älä usko häntä! Hän on väärässä!

Kolmantena päivänä hän...?

Niin, en minä vaan tiedä. Älkää minua katsoko. (En voi uskoa, että maanantaista on jo kolme päivää. Miten tämä aika oikein lipuu [pois]?)

Olen jo lähes varma, että minulla on diabetes. (Jep, onpa outo sattuma, juurihan minä edellisessä kirjoituksessani kekseliäästi [...] vitsailin kyseisesti aiheesta - ja vieläpä runomitassa! Huoh.) Klassiset oireethan ovat väsymys, lisääntynyt virtsaamistarve (tosin tämä liittyy kaiketi myös eturauhasvaivoihin) ja jatkuva jano. No, enpä tiedä tuosta lisääntyneestä virtsaamistarpeesta (kuka niitä laskee) tai janosta, mutta väsyttää kyllä! Aina! Joskus toivon vain koko päivän, että tulisi jo yö ja pääsisin nukkumaan. Nukkuminen on tunnetusti kivaa. Siis, todella kivaa. Itse asiassa nukkumisen voittaa vain selkouneksiminen, josta olen unelmoinut jo jonkin aikaa. Voisiko olla mitään hauskempaa kuin juoksennella suurella mokkapala-stadionilla ja potkiskella nonparelleja ympäriinsä - ehkäpä maalia kohti. Se on minun tavoitteeni - ainakin selkounien saralla.

(Käytän aivan liikaa ajatusviivoja.)

Iik, olin vähällä eksyä. Voi olla, että minulla olisi vielä paljonkin sanottavaa diabeteksestani (tai "diabeteksestani"), mutta valitettavasti tunnen jonkinlaisen virran kuljettavan minua kuin pientä kaarnalaivaa. Kyllä. Voi kuinka se tarttuu purjeisiini. Näin sitä mennään. Tämä on varmaankin se flow-tila, josta kaikki puhuvat. Minä en enää tiedostakaan mitään, ajelehdin vain kuin ajopuu, kuin Suomi. Tai ei, vaan kuin Suomi/Ajopuu, sillä nehän ovat (olivat?) sama asia. Ja minäkin nyt, kuin Suomi tai ajopuu tai kaarnalaiva.

Viuh, tunnen kuinka virta vie ajatuksiani. Yhtäkkiä mieleeni pälkähtää monia hauskoja asioita, ehkäpä hauskempia kuin nukkuminen. Tämä ei jää tähän, ilmeisesti minäni ei halua tyytyä siihen, että kuulun ihmisiin, jotka pitävät eniten nukkumisesta. Siispä:

Hauskoja asioita (osa hauskempia kuin nukkuminen):

Koira, kahvi, litistynyt tyynyni, Särkänniemen uudet merihevoset, jotka on pakko nähdä, Fazerin myslipuikulat, kesä, Aku Ankka, jotkut ihmiset, pyörä, pyöräily, purukumi, Vaasan ruispalat, salaatti, tomaatti, uudestaan kesä, palautusoikeus, kommunikaatio, Sherlock Holmes, Matti Kuusela, induktio, Dr. Phil toisinaan, keltainen, vaalenvihreä, raidat ja pallot, vesi, seura, oppiminen, osaaminen, pitäminen, puhuminen, Bill Murray, Lost in Translation, the Bandits, videoiden ajastamismahdollisuus, aurinko, villasukat, salmiakki, lakkahillo.

Sanon Bill Murray ja Lost in Translation, mutten sano 'Scarlett Johansson', sillä hän on ilmeisesti juuri nimennyt rintansa - julkisesti. Sen jälkeen ei ole paluuta entiseen.

Sanoin the Bandits, koska se on niin hyvä elokuva ja koska se tulee lauantaina kello 22.30 televisiosta, jälleen. Silloin leiskuu Katen tukka, se, josta olen puhunut. Ja Bonnie Tyler laulaa 'I need a hero'. Ehkä minäkin voisin olla sankarin tarpeessa.

Sitten kun on katsonut elokuvan, voi tulla tänne ja nauraa minun kanssani, kun huudahdan "Beavers and ducks!". Tervetuloa. :)

jKr. Tänne on ilmaantunut erittäin mielenkiintoisia kommentteja, jättäjinään/jättäjänään '.' tai '..'. Varoitan sinua: minä pidän pisteistä. ;) Paljon. Onnesi on, ettet käyttänyt kolmea pistettä. Siinä pisteessä (hih) minä olisin jo tullut ja... Erm, tästä tulikin mieleeni äskettäin lukemani sitaatti. Joku ohjaaja on sanonut näyttelijälle: "Näyttelet kahden pisteen hiljaisuutta, mutta pisteitä on kolme." (Pakko sanoa: tai jotain.)

No, Woody Allen on ainakin ohjaaja. Hän on sanonut, että hyvät ihmiset nukkuvat enemmän. Ehkä pitäisi siis vain tyytyä tähän ja kääntää vain kylkeä. On mentävä. Täytyy katsoa josko Allen olisi sanonut jotain lohdullista myös diabeteksesta. :)

jKr. nro 2 Inhoan kirotusvirheitä. Mur.

What about Bob?

Suomi on ollut itsenäinen nyt 89 vuotta, minä paljon vähemmän. (Paljon.) Oikeastaan sanoisin, etten koskaan. En ole omavarainen, minulle ei ole omaa lippua, kieltä ja asukkaitakin vain yksi. (Viikonlopun Bill Murray -elokuvassa - What about Bob? - [hän on usein toiselta nimeltään Bob] Bill/Bob kertoi hauskan vitsin, skitsofreenikon runon. Se meni näin: 'Roses are red, violets are blue, I'm schizophrenic, and so am I.' Valitettavasti kaikki ovat varmasti kuulleet sen jo tuhannesti ja taas tuhannesti. Anteeksi. Minulla on kyllä omakin versio! Se taas menee näin: Roses are red, violets are blue, sugar is sweet, and so are you - but I have diabetes! Köh, no aikoinaan se oli hyvin hauska - ainakin minun mielestäni.) Olen aina, aina nähnyt itseni soutamassa maailman meret, järvet yksinäisellä jollalla, täydellisen riippumattomana - siitä syystä en edes kelli riippumatoissa. Huoh, olisinpa vain tiennyt. Ei sitä niin vain mennä, eikä tullakaan. Sitä on juuria, paksuja juuria, velvoitteita. Omatunto (soimaava omatunto) ja heräävä tietoisuus: en minä halua olla yksin.

Sen, joka toivoo olevansa täysin yksin (niin, ettei mikään sido), pitäisi kokea millaista on, kun ei ole yhtäkään, jolle soittaa - joka ei koskaan (missään tapauksessa, ikinä, milloinkaan) jättäisi, joka olisi täysin (äärimmäisen) lojaali.

On hyvä, etteivät minun toiveeni ole toteutuneet.

Unohdin sanoa: hyvää äitienpäivää. (Minusta sitä on syytä juhlia.) Eräs ilta pitkän aikaa sitten pysäytti minut. Oli hämärä, ja minä istui nojatuolissa, sinä olit sohvalla. Yhdessä me pelkäsimme kuolemaa. Sinä sanoit: "Soita ambulanssi, jos jotain... tapahtuu." Et ehkä koskaan ennen ollut sanonut niitä sanoja, se ei kulostanut luontevalta. (Toisaalta olen siitä onnellinen.) Minä kertasin mielessäni: 112, 112, 112. Olin varma, että unohtaisin, mikäli... Sitten muistin: en osaa elvyttää. Sitten ajattelin: pitäisikökään. Ei ollut sellainen tilanne, joss tehdään havaintoja. Minä en muutenkaan ole kovin etevä siinä, tekemään havaintoja. (Eräänä aamuna [noin kello 6.20] talvella juoksin, oli kiire, katsoin kuitenkin sattumalta taivaalle: näin tähdenlennon. Mitä kaikkea olenkaan menettänyt muina aamuina, päivinä, iltoina. Ihmeellistä, miten pimeinä talviaamuina sitä juoksee henkensä kaupalla jäisillä kaduilla koskaan kaatumatta, mutta iltapäivällä, kirkkaassa päivänvalossa arastelee, jännittää reisilihaksia ja venäyttää paikan jos toisenkin, kerran jos toisenkin.) Voi kunpa olisinkin sellainen, ehkä siten asiat painuisivat mieleeni ikään kuin tiukemmin. Tahtoisin sitä.

No, siellä me kuitenkin olimme. Kello varmasti löi eteenpäin, mutta en minä sitä kuullut. En minä paljon muutakaan muista. Kuitenkin se, että en osaa elvyttää (ja sen aiheuttama pelko) oli vahva ajatus. Jos totta puhutaan, en minä olisi oikein halunnutkaan elvyttää, toisaalta yhtään ketään - ei mitään henkilökohtaista. Voin kuvitella nytkin, miten rintaranka pirstoutuisi. (Ei se tietenkään niin tekisi.) Hetken ajan (tunnin, kaksi) oloni oli kuitenkin - kirjaimellisesti - orpo. Silloin minä ymmärsin, mitä olisi olla täysin yksin. Ja usko, ajatus ei ollut mukava, enää yhtään houkutteleva.

Näit taas selkeästi, ei aivoverenvuotoa tai muutakaan, sellaisia, joilla on vaikeat nimet, joita minä en muista (osaa). Sitten sanoit: "Emme ole koskaan puhuneet, mitä sitten jos minulle tapahtuisi jotain." Taaskaan et kuulostanut luontevalta, ehkä asiaan vaikutti sekin, että minä en tahtonut keskustella aiheesta. (Ajatus, ettei minun ja kuoleman välillä olisi enää mitään, oli aika tyly.) Sanoit: "Myy talo." Ajattelin: Sitten minulla ei ole enää mitään, linkkiä, mitään.

Joku tiivistikin (tai ei joku, vaan se yksi, jolle tästä puhuin): "Sitten olisit yksin."

Niin. Huoh.

Tämä maanantai on kuitenkin ollut aurinkoinen, maassa rauha - hyvä tahto ihmisten kesken. :) Kaikki, lähes kaikki, on nyt hyvin.

Ai niin, lohkaisi se Bob vähän muutenkin, jäätä ja muuta. Hihhih.

Veisteli:

Bob Wiley: What if I'm looking for a bathroom, I can't find one... and my bladder explodes?

Voiko olla totta, tuota minäkin olen aina miettinyt! ;)

Uni.

Olipa kerran uni, jossa kannoin mukanani sylintäydeltä suurta suklaasydäntä, tinakuoressa. Tinakuori oli kaunis, murretun oranssin värinen, todella kaunis. Jätin hetkeksi suklaasydämeni, tinakuoret jälkeeni, jätin nojaamaan seinään. Palatessani se oli poissa.

Alkoi etsintä.

Pian näin sydämeni, toisella. Kävelin miehen luo, hymyilin jo matkalla, sillä harvoin tulee eteen sellaisia tilanteita. Millaisia? No sellaisia, joissa kävelee hitaasti unessa miehen luo, miehen, joka pitelee minun suklaasydäntä, tinakuoria sylissään, joissa kävelee hitaasti kohti vuosisadan rakkaustarinaa. Minä seisahduin hänen eteensä ja katsoin häntä.

"Sä veit mun sydämen."

Hänkin katsoi minua.

Tuntui siltä, että hymyilin jopa unen läpi, jopa tietoisuuteni nauroi unelle. Ei sellaisilla sanoilla erota hetken päästä, kävellä eri suuntiin, kävellä pois toinen toisen elämästä. Ei. Sellaisilla sanoilla katsotaan toista, hymyillään ja kävellään rakkauteen.

Minä tiesin sen unessa.

Sittemmin sain sydämeni, ainakin toisen niistä takaisin. Istuimme jollekin menneisyyden lattialle (palaan unissa usein taloihin ja aikoihin, joista on jo kauan, joista aika on jo jättänyt), ja minä katselin hänen sukkiaan. Ne olivat kuhmuraiset, huonoa laatua, sellaista, josta jää nukkaa varpaiden väliin. Ilmeisesti hän ei ostanut usein sukkia, sillä ne olivat pinttyneet. (Nyt myöhemmin teen lisää johtopäätöksiä: ilmeisesti hän ei lajitellut pyykkejään.) Minusta ne olivat kuitenkin kaikkein kauneimmat sukat, kauneimmat, jotka olen koskaan nähnyt.

Heräsin ja uni hiipui pois. Viimeiseksi jäi kuva, jossa kysyn häneltä, missä hän asuu. Hän ehti vastata. Rauma se oli, tai Pori. No, ei sellaisia muualta nousekaan kuin merestä, synny vaahdosta, purjehdi rantaan simpukankuoressa. Olisihan minun pitänyt tietää. :)

Jos kaiken kannankin mukanani, olkoon se sitten todellakin suklaasydän, tinakuoret.

Me jäimme iäksi istumaan sille lattialle, liikkumattomuuteen, kuin joku olisi painanut 'stop' ja unohtanut sitten koko filmin. Mitäpä siitä. Mitäpä todellakaan siitä, sillä nyt on aamu. Niin: 'et voi teeskennellä nukkuvasi, huominen hivelee hiuksiasi'. Niin.

Risky business.

Tänään minä olen yksinäinen Tom Cruise.

Otan vauhtia ja liu'un pitkin lattioita kuin luuttu. (Sellainen, joka soi.) Aurikolasitkin on, tosin ei päässä.

Kiitos näistä lattioista, näistä todella liukkaista lattioista.

Tärkeintä on puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää.

Olen päättänyt ottaa selvää, mitä tapahtuu, kun ihminen tarttuu kuokkaan ja lapioon. Eilen myllersin savimaata kaksi tuntia, syntyi suorakulmio, jonka koko on noin 1,5 x 2 metriä. (Mitat ovat summittaisia, käytin mittavälineenä mielikuvaa makaavasta kaksimetrisestä ihmisestä.)

Ehkäpä viljelykseni ympärille syntyy uusi korkeakulttuuri, niin kuin ennen sattui ja tapahtui. Syksyn tullen ajattelin katsoa, kuka on kasvanut, ja mitä.

Minun piti linkata, vinkata tähän yhteyteen eräs puutarhablogi, joka oli siksi mielenkiintoinen, ettei siellä kirjoitettu lainkaan puutarhasta tai puutarhureista, porkkanoista, harsoista tai kukkasista vaan kaikesta muusta - mutten löytänyt sitä. Harmillista.

Muistan, että siellä esiintyi seuraava runo.

Saisinpa - ennen
kuin lähden maailmasta
- nähdä kasvosi.
Painaisin ne mieleeni
ja veisin ikuisuuteen.

(Izumi Shikibu)

Minustakin se on kaunis.

Hurri-Kaani. (Ehkäpä sukua Ara-Kornille?)

En tiedä, oliko hän lämmin kuin takka talvi-illoin tai muuttuiko sanat musiikiksi hänen huulillaan. Eittämättä ne ovat kuitenkin äärettömän tärkeitä, kertakaikkisen kriittisiä kysymyksiä, joihin olisi syytä saada vastaus. Onneksemme Virve tietää, mikä säästää meidät päänvaivalta.

(Kevennys: Mikä on Virve Rostin veljen nimi? No virveli! Hihhih.)

Mutta käykö meille aina näin, sitä ei Virvekään tunnu tietävän. Valitettavasti minäkään en tiedä, käykö aina ’näin’, mutta sen voin sanoa, että aina vähintäänkin käy jollain tavalla. Kellot käyvät, koirat käyvät kiinni ja ihmiset käyvät toinen toisensa kimppuun ja toinen toisensa luona tilanteesta riippuen, eikä unohtaa sovi myöskään alkoholikäymistä tai käymälöitä. Koko ajan käy, totisesti.

Ja vappuna vasta kävikin, totisesti! Aina sattuu ja tapahtuu, se tiedetään.

Sunnuntaipäivä alkoi aivan tavallisesti, kunnes tuli ilta. Yhtäkkiä hongat alkoivat humista, kettingit kalista ja ylioppilaslakkien mustat kidat aukenivat kuin unikot yössä ja minä lähdin juoksemaan. Ihmiset tarttuivat jalkoihini ja minut nostettiin ensin hartioille, sitten talon harjoille, sitten huomasinkin jo leijuvani painottomana taivaankannessa.

Kevättuuli puhalsi, puhalsi kovasti ja lauloi korvaani: ”Yön kuningatar, yön kuningatar, puhkeaa kukkaan kerran, yön kuningatar, yön kuningatar…”

Minä vastasin hänelle: ” Sinä katselit taivasta hetken ja sanoit ettei ne kaipaa meitä, tähän olis ihana nukahtaa…”

Kevättuuli tuli kaukaa ja oli viileä, minä olin tanhunnut poskeni punaisiksi. Me aloimme kiertää toisiamme ja hänen viileytensä sekoittui minun lämpööni. Hetkessä syntyi hurrikaani. Pyörimme ajasta ikuisuuteen ja saimme pojan. Hänen nimekseen tuli Hurri-Kaani.

Olipa vappu! :)

Huoh. On täysin ymmärrettävää, jos et uskonut tuota tarinaa, sillä… se ei ole totta! Oikeastaan minä olin kotosalla ja katselin Bones’ia telkkarista – ja nukahdin kesken, sekin vielä. ;)

No, kevät toi muurarin, ja silleen.