Porvoossa voisin olla rauhassa surullinen.

On pidellyt ilmoja, minua ei kukaan. Ja sekin vielä, että on tehtävä järkeviä päätöksiä, kauaskantoisia järkeviä päätöksiä, kauaskantoisia järkeviä päätöksiä, jotka johtavat muutamiin Olen muuttanut -kortteihin, maantieteellisiin harppauksiin ja moniin, moniin asioihin, joita en osaa kuvitellakaan. (Juuri tuo viimeisin kohta viehättää minua erityisesti.)

Hankkiuduin ajattelemaan asiaa vakavasti ja järkevästi keltaiselle sohvalleni, mutta nukahdin.

Myöhemmin havaitsin toistuvasti erään sanan puheessani ja se sana oli Porvoo. Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys tuo esiin ajatuksen, jonka mukaan asiat muuttuvat painaviksi, merkittäviksi, kun ne toistuvat yhä uudelleen jaa udelleen. Porvoo tuli kerran, toisen, kolmannen, yhtäkkiä Porvoo - kaupunki, josta en aiemmin tiennyt mitään - oli itse painavuus, yhtä kiistaton osa elämääni kuin tämä käteni tai aamu.

Minä aloin nähdä Porvoon täynnä mahdollisuuksia.

Porvoossa he puhuisivat vierasta kieltä, puhuisivat nopeasti ja lakkaamatta niin etten saisi lainkaan suunvuoroa. Porvoossa maailma vinoutuisi: he puhuisivat, minä kuuntelisin. Porvoossa minulla olisi hyvä syy olla hiljaa, minä en osaisi - sekin olisi uutta, sekin olisi osa Porvoota. Jonkin ajan kuluttua minunkin kieleni taipuisi heidän kielekseen ja avaisin suuni hitaasti kuin jonkin rasian, jota ei ole aikoihin avattu. (Uh, toivottavasti haju ei olisi yhtä ummehtunut.) Porvoossa, vieraalla kielellä, minun täytyisi punnita sanani kuin ne olisivat jotakin kallista ja äärimmäisen haurasta (Kissanpoikasia.) ja kuluttaa niitä varoen, sillä sanoja minulla on vain rajallinen määrä.

Minä ryhdyin kumartamaan Porvooseen päin.

Kaikkein vahvin on ajatus: Porvoossa voisin olla rauhassa surullinen. (Ajatuksen merkitys on hämärä, ehkä ajattelen, että Porvoossa olisi yhä aitoa suomalaista melankoliaa.) Porvoossa voisin kävellä kaduilla, joita täällä ei ole - ehkäpä jopa sateessa, mikäli Porvoossa sataa usein. Porvoon kolme o:ta toivottaisivat minut tervetulleeksi ja Borgån yksinäisessä å:ssa näkisin itseni. Yhtäkkiä kakkialla oli merkkejä siitä, että Porvoossa minun olisi hyvä.

Olen iloinen, sillä tavallisesti en näin innostu. Niin, tavallisesti minä vain totean asiat, totean kuin lääkäri potilaan kuolleeksi.

Totean todella elämäni kuin lääkäri potilaan kuolleeksi. 00.37.

Kuin varkain päätös on tehty - kuinka helppoa tämä olikaan. Porvoosta on tullut painava, se on saanut merkityksiä ja minun ajatukseni huutaa 'Es muss sein!'. Ei näin monia ajatuksia vain turhaan, ei näin monia mielikuvia vain hävitäkseen.

Niin, minä näen johdatuksen nyt kaikkialla ja se johdatus kertoo onnellisista aluista, lopuista Porvoossa.

Huoh. Olen viime aikoina kärsinyt ikävistä krampeista. Aijaijai. On yhä toivoa, että ajatusteni selkiinnyttyä jätän nämä päättömyydet ja siirryn takaisin tekemään rakentavia ratkaisuja. Sillä aikaa ajattelen Porvoota ja vahvoja verbejä ja sitä ärettömän tuttua å:tä, jonka Borgå sisältää.

Ei silti, elämä heittelee. On todennäköisempää, että olen päätymättä Porvooseen kuin että päädyn.

Ua ua.

Sairaalan ovi kävi.

Kun se hitaasti ja vaimeasti sulkeutui (mikä oli rauhoittavaa, sillä koko muu ympäristö eli jatkuvaa hektistä kiirettä), kulkijat olivat ehtineet jo kauas, kulman taa. Sinä päivänä oli käynyt jotain muutakin kuin sairaalan ovi, minulle - huonosti. Huudettiin lääkäriä, Picasson maalaus ja 20-luvun antiikkilipasto. Sitten meklari kuulutti minun henkeni. Ääni kiersi aulassa.

"Lähes käyttämätön... halpa... sanoinko jo, lähes käyttömätön... kukaan... eikö kukaan... no... no..."

Lääkäri kumartui ylleni.

"Rakas lapsi. Sulje silmät, sulje. Sulje suukin, sulje. Nuku nuku, nurmilintu..."

Minun oli tarkoitus kertoa hänelle, etten suinkaan ollut nurmilintu vaan ihminen, mutta senoni sakasivat, ja katon kirkkaat valot hiipuivat pimeyteen, hiipuivat hetkeksi himmeäksi hehkuksi silmäluomien läpi, viipyivät tovin, sitten sammuivat kuin siniset tähdet, tiitiäisen siniset tähdet. Se sopi, pidän nukkumisesta.

Havahduin myöhemmin ja oloni oli kevyt. Lääkäri kumartui jälleen ylleni. Sitä tapahtui yhtäkkiä usein, huomasin. Hän puhui, minä kuuntelin.

"Rakas lapsi, tämä on elämää, ei sen enempää."

Syytin häntä plagioinnista. Hän hymähti. ("Hmph.") Operaatio oli suuri ja vaikea, hän kertoi.

"Mitä mieltä olet tulpista?"

Kerroin suhtautumiseni olevan kohtalaisen neutraali. Tiskialtaan tulpasta pidän, veritulpista en. Muista tulpista en tiedä - tosin YUP:n eräässä laulussa mainitaan tohtori Tulp.

Lääkäri kertoi, että ihmiselimistössä voi esiintyä monenlaisia tulppia, joista monikaan ei tiedä. Minun tilani oli viralliselta nimeltään Tuppisuu-syndrooma, joka merkitsee sisäisten vuorovaikutuskanavien täydellistä lamaantumista. Ilmaisemattomat mielipiteet ja ajatukset jäävät tukkimaan tuumaustunneleita ja salakavalasti sanat alkavat käymään. Lauseet hapettuvat, virkkeet saostuvat, unohtuvat, järkevien kokonaisuuksien muodostuminen alkaa ta-kel-te-le-maan. Yhä uudet ajatukset juuttuvat sumaan, ajatuksenvaihto lamaantuu. Moni on menehtynyt siihen, lääkäri kertoi.
Kävi ilmi, että minut oli operoitu. Leikkauksen tarkoituksena oli ollut poistaa hengenvaarallinen tukokseni, mutta mukaan oli tarttunut muutakin. (Kivenmurikka sydämeltä, tunnistamaton palanen kurkusta, vanne, joka kiersi päätäni jne. jne.) Minussa oli ollut paljon mätää, lääkäri kertoi. (Ilmeisesti sekin oli poistettu.)

Nyt olo on kevyempi.

Onhan minulla oikeaakin asiaa:

1. Terveisiä Zen Cafén keikalta!
2. Tuota, eh, tavallaan jokainen on surullinen? Tuntee ajan rosot ja sijaisuuden?

Holy night, silent night.

Niin mukava olo.

Katselen Making fiends -sarjaa, kalastelen Apetina feta snack -pakkauksesta fetakuutioita, oliiveja ja vitlök-kynsiä.

...Ilman salaattia! Kuinka rikollista!

Jälkiruoaksi on maailman suurin omena, jonka valitsin itse huolella lähikaupasta.

Ihana tyven. Radio on suljettu. Televisio on suljettu. Monet silmätkin. Joskus mietin, miltä tuntisi valvoa toisen unta. (Mukavalta, varmasti.)

Huomaan olevani kovin tyytyväinen. Mitä nyt tuoli hiukan narisee.

Turinaa Dildosta ja homoilusta.

Hehhee... Ai, te olettekin jo täällä! Viimeistelin juuri Lorun sorbusten herrasta.

Tunnen syvää häpeää ihmiskunnan puolesta. Että tuollaisia kirjoja, hyh hyh!

*vajoaa psykoosiin*

Sata salamaa soikoon. ("...koko elämä räjähtää...") Minulla on totisesti tunnustettavaa.

Tahdon, että muistotilaisuudessani soitetaan seuraava ikivanha haltioiden itkuvirsi (torviseitsikko Pienen Karhun säestyksellä).

Dago, Dago, Lassi Lima rintintin,
Yanqui uni-ele rmar rotoroot,
Telstar aloha saarinen cloret,
Stassen camaro impala desoto?
Gardol oleo telephon lumumba!
Chappaqua havatamba muriel,
Botgaisi Bolle baahan, bwana,
Menessiita Hevoinen!

Comsat melba rubaiyat nirvana,
Garcia y vega hiawatha aloo.
O mithra mithra, walhetta wainen!
Valdaree valdera, que sera, herrah,
Honi soit la vache quit rit,
Honi soit la vache quit rit.

("Ah, lehdet putoavat, kukat kuihtuvat ja joet loikkivat yli puoluerajojen. O Ramar, Ramar, polje kepeästi kultaisella yksipyöräiselläsi ja varoita nymfejä ja transvestiitteja! Voi, kuka nyt kokoaakaan jäkälätautisia pallejani ja kähmii mua koristepensaiden alla? Kuka harjaa yksisarvistani? Katso, jopa nauraa naurismaan aidat. Ah ja voi! Ah ja voi!" Kuoro toistaa: "Me olemme kuoro ja toistamme samaa, me olemme kuoro ja toistamme samaa.")

Köh. (Naurua.)

Tahdon painottaa, että olen vaipunut psykoosiin, enkä hallitse tekojani tai sanojani. Haluaisin kertoa hiukan lisää fantasioistani.

Kunpa olisin pieni Dildo-niminen höpötti idän viimeisessä kestituvassa&lahjaputiikissa, Riv'n'delissä. (Voi olla, ettet ole kuullut koskaan höpöteistä. Se ei ole ihme, sillä "pääasiassa he nykyään karttavat meitä lukuun ottamatta harvinaisia tapauksia, jolloin satakunta höpöttiä kokoontuu yhteen pannakseen maan tasalle jonkin pahaa-aavistamattoman pienviljelijän tilan tai antaakseen kyytiä yksinäiselle metsästäjälle". He ovat kuitenkin pieniä, hitaita ja tyhmiä otuksia, jotka "nauttivat suunnilleen samanlaista arvonantoa ja kunnioitusta kuin kuollut saukko". [Naurua.]) Kunpa minulla olisi poika nimeltä Fritzu, jonka tapaisin Riv'n'dellissä. Olemme elelleet elämäämme rauhaisasti kotona Peräpäässä täytellen etupäässä pornolehtien ristikoita. Nyt Fritzu kysyisi minulta: "Mitä olet puuhaillut?" Ja minä vastaisin: "En paljon mitään. Mitä nyt vähän homoillut ja ratkonut ristikoita." (Naurua.)

Se vasta olisi elämää. Hehheh?

Hmmm. Eiköhän tässä ollut kaikki viisaus, mitä tänään oli jaettavissa. Koska olen psykoosissa (ja ilmeisesti asenteeni "homoiluunkin" on vinoutunut) taidan lähteä suorittamaan hämäriä menoja, joihin liittyy etäisesti ainakin sata salamaa ja mahtisormus.

Mitään menetettävää.

(Lainaukset kirjasta Bored of the Rings eli Loru Sorbusten herrasta. Lyhyt, (ehkä juuri siksi) loistava.)

jKr. Olen merkinnyt sulkuihin jokaisen kohdan, jossa olisi suotavaa nauraa. Juuri niin, ne kaksi. ;)

Mieti alla minkä tähden syntyä sai ja minkä tähden.

Munat ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Minulla on huono muisti, joten pidän kaikkia muistojani suuressa arvossa. Muistan ainakin kerran lapsena tunteneeni äärettömän suurta himoa munakkaita kohtaan. (Oi niitä aikoja.) Elämäni merkittävin matka tapahtui munasolussa, kun taivalsin munatorvesta kohdun limakalvolle. Matka kesti päiviä, mutta olipa siellä mukava matkata. Oli lämmintä ja turvallista ja ravintoakin - ne eivät aina ole itsestäänselvyyksiä, se täytyy muistaa. Jos olisin ollut silloin tietoinen omasta olemassaolostani, sanoisin ehkä, että se oli elämäni kauneimpia hetkiä. Upota limakavoon, lepäillä lämpimässä tropiikissa. Kelliä kuukausia kuin norppa kivellä, oi niitäkin aikoja. Lähempänä toista ihmistä kuin koskaan sen jälkeen. Niin kliseistä kuin se onkin, elämä on aikamoinen ihme.

Ja silloin kaikki oli vielä aivan alussa ja minä vain aavistus tästä, mitä nyt olen. Jos elämä on nytkin täynnä mielekiintoisia haasteita, silloin se todella pursusi niitä. Mitä kaikkea olisikaan voinut tapahtua, todellakin, mitä kaikkea. Jospa nukleotidini olisivatkin olleet huolimattomia ja kahdentuneet häikäilemättä väärin ja minusta olisi tullut suomuinen kuin kala. Tai pisamainen. Tai ryppyinen kuin vanha peruna.

No, jos taivutat lonkkaluuni sivuun, löydät munasarjani ja munasoluni, niiden nuput. Kuinka jännittävää, me kannamme syntymättömiä lapsiamme, uusia mahdollisuuksia mukanamme. Jospa ajattelisikin sen noin, ehkä silloin tuntisi itsensä aina vähemmän yksinäiseksi, vähemmän erilliseksi. Oikeastaan minäkin olin jo osin olemassa 50-luvun alussa. Olin mukanan automatkalla Britanniassa, olin kanssasi osoittamassa mieltä ja olin likellä, kun menit naimisiin vihreässä puvussa, jossa oli valkeita palloja. Olin kanssasi, kun ajelehdit elämässäsi ja elit päiviäsi hämmennyksen vallassa. "Toivottavasti saat helpomman elämän kuin minä." Niin minäkin toivon, mutta osin sinun elämäsi oli minunkin elämäni ja minun sinun.

Einmal ist keimal, minä ymmärrän kyllä sinua, äiti. Minä lainaan kirjaa Anna minun rakastaa enemmän, jossa Juha Itkonen lainaa Milan Kunderan Olemisen sietämätöntä keveyttä, sivu 147: "Ihminen ei voi koskaan tietää, mitä hänen tulee haluta, sillä eläessään vain yhden elämän hän ei voi verrata sitä edellisiin tai korjailla sitä seuraavissa."
Sitten Itkonen ajattelee itse: "Ei ole mitään tapaa mitata omia ratkaisujaan, mitata niiden arvoa."

Kuulostaa lohduttomalta. Jossain kuultu ajatusleikki: Opimme kyllä vanhempiemme virheistä. Opimme tekemään ne itse. En haluaisi ajatella niin.

Kuten olen kertonut, en itke usein. Tämä kirjoitus sai kuitenkin minut häkeltymään täysin. Äidit ovat munista hienoimpia: he ovat kantaneet meidät, eivätkä juuri koskaan hajoa.

Ajattele, olet ollut joskus niin, jonkun sisällä niin kokonaisvaltaisesti.

Muna on tärkeä osa sanavarastoani: keitän munia, tunnen munapäitä, puhun munista monimerkityksellisesti, munaan, vertaan hajuja mädäntyneeseen kanamunaan, ilmaisen suuttumusta "voisin heittää tuota...". Ja eikö siinä kiteydykin hauraus?

Muna, kananmuna, on mysteeri. Se ei koskaan seiso, se kellii. Se kuvaa kesäpäivää: on niin kuuma, että kalliolla voisi paistaa omeletin. Munaa ja kanaa, kanaa ja munaa, minun tuskin tarvitsee mainitakaan.

Keltaisenjoen kulttuurissa maailman synty selitettiin kertomuksella munasta, josta syntyi miesolento nimeltä Bangu. Kun Bangu kuoli, hänen päästään muodostui aurinko ja kuu ja verestään joki ja meret. Munan kuoret olivat jo aiemmin muodostaneet taivaan ja maan. Bangun hiki oli sadetta ja ääni ukkonen. Tiedätkö, mitä ihmiset olivat? Kirppuja, ruumiin kirppuja. Jo silloin yksilö ajateltiin vähäpätöiseksi, pelkäksi loiseläimeksi ja vain joukosta löytyi todellinen voima. Olen kuullut tarinan mainoksesta, jolla Nokia yritti myydä matkapuhelimia idässä. Mainos oli länsimaalainen, jossa korostettiin ihmisen yksilöllisyyttä. Myynti oli heikkoa. Kun mainos vaihdettiin versioon, jossa korostettiin laitteen yhdistävän käyttäjät samaan suuren ryhmään, myynti kasvoi. Kuvaavaa.

Munaa on kuvattu joskus evoluution riemuvoitoksi. En osaa ottaa kantaa siihen, sillä en ole oppinut, mutta minunkin mielestäni munissa on jotain viehättävää.

Olen ollut kesätöissä vanhustenhoitolaitoksessa, opin siellä paljon. Eräs työntekijä kuvaili elämän kehityskaarta niin, että ihminen palaa vanhetessaan takaisin alkuun, painuu mutkalle, eräänlaiseen sikiöasentoon. Ja ehkä niin on, että elämä päättyy niin kuin se alkaa: matkaa hitaan varmasti, uppoa pehmeään, uppoaa kuin alkio äidin kohdunseinämään.

Niin olisi mukava ajatella.

Tämä päivä on ollut hiukan omituinen, koska luin aamulla lehtiartikkelin toimittajan koiran viimeisestä päivästä. Koira oli usein vähintääkin sivuosassa, varjona toimittajan kintereillä, lehtijutuissa, joita hän, Matti Kuusela ("tänä vuonna 50 vuotta täyttävä mies"), kirjoitti. Olenpa lukenut jutun, jossa koira, Armi nimeltään, meni omistajansa sijasta töihin. Se oli hauska ja informatiivinen, selvästi vain koira voi nähdä ihmiselämän niin lempeän ironisesti, ihmetellen. Muistaakseni Armi hämmästeli ainakin sitä, miten ihmiset käyttävät niin paljon aikaa kaikenlaisiin turhuuksiin, kokouksiin. Nyt Armi on kuitenkin poissa. Minäkin itkin häntä, aina uudestaan esimerkiksi lukiessani "Armi lönköttelee keittiöön tippa leuassa. Ei voi olla totta: maanantai ja maksalaatikkoa. Kyllä elämä on sentään ihanaa!" tai "Kaunis koira, vaikka näyttelyssä tuomari moitti kuonoa liian isoksi. Miten niin muka?" tai "Armi on aivan rento. Hanna-Leena ei ole aivan varma onko aine mennyt perille. 'Armi, maksalaatikkoa', sanon. Armi ei reagoi mitenkään. Perillä on."

Jotkut rakastuvat näyttelijöihin, toiset toimittajien koiriin.

Minä odotan aina perjantaisin Valoa, koska toisinaan viimeisellä sivulla on Matti Kuuselan jutustelu 'todella tärkeistä asioista'. Hän on kuin tosielämän Nalle Puh, leppoisa ja pelaa koripalloa. En halua tietää, laskea, ilmestyvätkö jutut säännöllisesti, sillä nyt jokainen perjantaini on iloinen, saan toivoa ja odottaa. Minuun ei vetoa hänen älynsä tai erikoiset mielipiteensä, vaan tekstin ääretön rehellisyys ja konstailemattomuus. Hän on ensimmäinen ihminen, jolle olen koskaan ajatellut kirjoittavani 'fanipostia', kiitoskirjeen. "Kiitos perjantai-aamuista, jutuista, joista usean olen leikannut talteen." On ihmeellistä, miten joku jakaa elämänsä niin intiimillä tavalla olematta kuitenkaan vähääkään epäuskottava, jollain tavalla yhä etäinen.

Hyvää pääsiäistä. Isoja suklaamunia. Hehkeitä pääsiäispupuja. ;)

jKr. Siitä vielä, että mielestäni maalattavien munien imeminen tyhjiin on tylsää. Muna on pääsiäisenä hedelmällisyyden symboli, joten tuo toimitushan on silloin kuin, no, tiedäthän. Se ei ole kovin kaunista symboliikkaa enää, jos minulta kysytään.

Å laajentaa.

Uutispuuroa aamupöydässä, mies tarvitsee kunnon evästä.

Maustoin aamupuuron vahingossa currylla. Melkein hävettää. Myöhemmin löysin jääkaapista tyhjän maitotölkin, melkein-hävetti vielä enemmän. Kuinka matka jääkaapilta roskakoriin voikaan olla niin vaivalloinen, mahdoton? Kun minun piti paistaa patongit uunissa, leivinpaperipakettikin kumisi tyhjyyttään. (Teknisesti se kylläkään kumise, vaan lähinnä vain möllöttää. Sekin tosin tuntui syyttävältä.) Sisuunnuin ja paistoin patongit paljaalla ritilällä. Yrttivoi suli uunin pohjalle, ja kun tulin korjaamaan satoa noin 10 minuuttia myöhemmin, keittiö oli sumuinen. Uunista kehkeytyi oiva savukone, minä kohtautin olkiani. Harvoin kotona on tuollainen juhlatunnelma.

Tämä on 37. kirjoitukseni. Käsittääkseni 37 on alkuluku. Mielestäni alkuluvun käsite on hauska ja jännittävä, kuin jääräpäinen ihminen. Ne eivät suostu kompromisseihin.

Eukleides (Miksi kaikilla matemaatikoillakin on niin kauniit nimet?) todisti aikoinaan alkulukujen äärettömyyden:
"Ota äärellinen joukko alkulukuja. Kerro ne kaikki keskenään ja lisää yksi. Tulos ei ole jaollinen valitun joukon alkuluvuilla, koska jakojäännökseksi jää tällöin yksi. Niinpä sen täytyy olla jaollinen alkuluvulla, joka ei kuulunut valittuun joukkoon. "

Pidän piistäkin, sillä sekin on niin jääräpäinen, ettei suostu päättymään. En tiedä, miten matemaattinen piin käsite vaikuttaa minuun (tai vuoroveteen), mutta olen jo useita kertoja päättänyt lukea kirjan nimeltä Piin tarina. Olen nyt lainannut sen kahdesti, ja kahdesti se on lopulta ollut myöhässä. Pii oli eläintarhan omistajan poika, sen edemmäs en ennättänyt. Kirotut eräpäivät.

Olen kuullut joskus tytöstä nimeltä Beetta. Nimi kirjoitetaan kreikkalaisten aakkosten b-kirjaimella. Kuinka jännittävää.

Piirtelin tänään hiukan. En ole harjaantunut piirtäjä, mutta muutama viikko sitten hankin ensimmäiset puuvärikynäni vuosiin. Minua osaamattomuuteni ei huoleta, ennemminkin se kannustaa minua tekemään, toimimaan. Huonot, toivottomat saavat usein enemmän vapauksia kuin ne, joilta odotetaan saavutuksia. Minäkin, tyttö, joka piirsi aina ihmisille liian lyhyet kädet ja hevosille liian pitkän selän, voin rauhassa tehdä suttua, piirtää kuin lapsi ja harjoitella kolmiulotteisuutta.

Onneksi olen aikoinaan opiskellut kurssin tai kaksi geometriaa, joten tavanomaiset laatikot tuskin tuottavat minulle huolta, saati murheita. Olen laskenut liikaa tilavuuksia, tahkojen lävistäjiä, unohtaakseni.

Ajattele nyt ihmisiä bussipysäkillä. Sataa.

Eivätkö sateenvarjot näytäkin aivan tähdiltä? Olen aina halunnut omistaa mustan, suuren sateenvarjon. Nyt minulle on pieni ja sininen sateenvarjo. Se on oikeastaan tarkoitettu lapsille, idioottivarma ja idioottimaisen - toistan - pieni. Piikkien päihin on kiinnitetty siniset muovinupit ja kankaassa vilistää villieläimiä. En tiedä, mitä ajatella siitä. Toivon usein, ettei sataisi.

Tulin nyt ajatelleesi sadetta. Jos sataisi tarpeeksi kauan ja katumme tulvisivat, elämä kääntyisi ympäri, eikö niin? Ehkä me silloin kääntäisimme sateenvarjommekin ympäri ja seilaisimme niillä kauppaan. Ihminen on sopeutuvainen ja nukkainen olento. Ajatus ihmisestä tulva-aaltojen harjalla, mustan sateenvarjon kuperalla pohjalla on hauska. Olen joskus saanut lahjaksi tyynyliinan, jossa lievästi ylipainoinen mieshenkilö purjehtii uimarenkaan päällä aalloilla. Kuvan alla on Aleksis Kiven ajatelma: Ihminen on merenkulkija elämän myrskyisellä merellä.

Niin kai sitten. En keksi vastaväitteitä, joten tämä totuus nyt kelvatkoon.

Jospa tähdet ovatkin vain toisia, he, joita olemme etsineet. Jospa on olemassa kaukana suuri planeetta, jolla asuu isoja olentoja, jotka tarvitsevat isoja sateenvarjoja, jotka hohtaessaan näkyvät maapallolle. Ehkä he eivät ole tehneet tulta, iskeneet kipinää, vetäneet sähköjohtoja. Ehkä heillä ei ole tulikokkoja tai katulamppuja, vaan ainoa yöllinen valonlähde on fosforoidut sateenvarjot, joita he kantavat mukanaan. Jospa ne hehkuvat planeetan öisellä, pimeällä pinnalla. Paikalliset olympialaiset, 100 metrin finaali aiheuttaa ripeitä loikkia, tähdenlentoja. Niin, ehkä he kisaavat mielellään öisin.

Voi hyvinkin olla, että he kaikki ovat yöihmisiä. Ehkä he ovat myös vaeltajakansaa, jotka paimentavat lampaita kun me laskemme niitä. Jos näin on, niin tähdet tähdet, luoksenne tahtoisin pois, tähdet tähdet, silloin mun helpompi ois. Olenkin aina ehkä halunnut olla lammaspaimen.

Kun kasvaa suureksi, voi valvoa myöhään. Yhden hengen hereilläolo on kuitenkin yhtä masentava ilmiö kuin yhden hengen sipsipussit tai kaksiosaiset suklaapatukat (kuten tupla), jota jakamassa on vain yksi. Ehkä siellä joku jakaa ajatukseni, myöhemmin ehkä tuplani. Yhdessä voisimme elää kuin pellossa ja lauleskella punakkoina, huojuvissa tunnelmissa "...tiellä ken vaeltaa...".

Olisipa minulla raketti. Tai edes koira.

No, ainakin kuu on juustoa ja tähdet fosforipölyisiä sateenvarjoja. Se sentään lohduttaa.

36. kirjoitus

Tervetuloa ajatusmaailmaani. Kävelin tänään sohjossa, jota on nyt kaikkialla. Se muistuttaa minua juomista, joita juodaan kesällä. Liikkeeni aiheutti ääntä. Jos olet opiskellut saksaa, voin kuvailla sen sivulle sch-äänteenä. Muistan vielä sanojakin: schön, schon, der (?) Schnitzel (Eikö tämä ollut jonkinlainen rinkeli?), die Schule, die Tasche. Ehkä muistaisin muitakin, mutta mitäpä niistä. Kävellessäni harjoittelin tuota sch-äänettä. Kävellessä voi tehdä monia asioita, jotka tuntuvat seisoessa, istuessa yksin mielettömiltä. Se on mukavaa. Harjoittelin myös venäjän kielen jonkinlaista syvältä kurkusta lähtevää u:n ja y:n sukuista äännettä. Niin, mitäpä siitäkään.

Myöhemmin sohjo, sen ääni sai minut ajattelemaan mandariinikiinaa ja myös sille tyypillisiä sch-äänteitä. (En tosin osaa mnadariinikiinaa, enkä tiedä ovatko ne kyseiselle kielelle tyypillisiä, mutta ainakin minä muistan kuulleeni kielessä mainittuja äänteitä.) Kävellessä on hyvä ajatella, ajatukset kulkeutuvat kuin askeleet, takertumatta juuri mihinkään. Kiina johti ajatukseni kiinalaiseen elokuvaan Hero, jota katselin aiemmin. Herosta mieleeni tuli toinen elokuva, Bandits, jossa Kate Blanchett laulaa keittiössä käsisuihkuun Bonnie Tylerin Holding out for a Heroa. Hänen hiuksensa ovat kuin kytevä tuli, ne kiinnittävät huomioni. Turkoosi puku ja punaiset hiukset valloillaan kuin lonkerot, kuin tuulessa, tulessa, loivat mieleenpainuvan kontrastin. Asetelma totisesti kyti. Hän oli naimisissa ja lauloi kuitenkin kappaletta, joka kertoo sankaria odottavasta naisesta. Tyytymättömyys oli siinä talossa, niissä huoneissa. En voi syyttää häntä. Ja eikö Katekin kytenyt? Etkö voikin nähdä sen, kun hän leikkaa sipulit niin huolimattomasti, surutta? Minusta naisessa, joka laulaa Bonnie Tyleria niin intohimoisesti, ei voi olla juuri mitään hillittyä, elotonta.

Ei hänessä loppujen lopuksi ollutkaan.

Myöhemmin Kate laulaa muitakin lauluja, muun muassa Bonnien Total eclipse of the Heart. Se on hyvin ajankohtainen, sillä viime viikolla oli mahdollista nähdä osittainen auringonpimennys. Minä en nähnyt. Säepari ’once upon a time I was falling in love, but now I’m only falling apart’ on oiva. Onhan se kliseinen, mutta sydämen asiat tapaavat usein olla hyvinkin kliseisiä. Ne pysähtyvät, särkyvät ja pakahtuvat. Ei Bonnieta voi syyttää, hän on, no, Bonnie Tyler.

Forever's gonna start tonight
Forever's gonna start tonight

Aivan niin, Bonnie. Vilpittömyys on sinänsä jo arvokasta, niin minä ajattelen. Hänen sentimentaalisuutensa minä sulatan, se sulattaa minut.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa ihmisistä. Sohjosta eksyin kuitenkin aivan muualle. Palaan hiukan taaksepäin, älä katoa. Palatkaamme Kiinaan, elokuvaan, josta puhuin. Hero on tarina salamurhaajista ja Qin Shihuangista, joka yhdisti Kiinan ja nimesi sen. Hänestä tuli lopulta Kiinan ensimmäinen keisari. Salamurhaajat tahtoivat lahdata, tappaa, murhata, teurastaa hänet, miehen, joka oli vienyt heiltä jotain korvaamatonta. Niin, jokainen salamurhaajista oli menettänyt jonkun, joka oli keisarille vain osa kasvotonta joukkoa, joku joka oli kaatunut joskus, jossain. He etsivät hyvitystä, omistivat kostolle elämänsä. Se kuulostaa surulliselta.

Kävi niin, että eräs salamurhaajista luopui tehtävästä. Hän, Murtunut miekka kirjoitti hiekkaan kolme sanaa: Kaikki taivaan alla.

Ilmeisesti se tarkoittaa, että yhden suru on pienempi kuin tuhansien suru, eikä yhden oikeus ole kaikkien oikeus. (Konkreettisesti: Jos salamurhaaja olisi surmannut keisarin, maa ei olisi yhdistynyt, vaan ajautunut takaisin kaaokseen, taistelujen kierteeseen.) Joskus henkilökohtaisista intresseistä on luovuttava, koska ne eivät palvele toista, siinä vieressä, likellä.

Kaunis ajatus. Ehkä tarkoitukseni oli puhua oivalluksesta, että kaiken takana on kokonainen elämä. Kaikkien takana on tuhansia päiviä, elämä. Jokseenkin kaikki kärsivät ja kaikki yrittävät. Koskaan ei ole yksin. Ehkä se on muistisäännöistä tärkein. (Tosin Paavalin kirjeetkin ovat aika merkittäviä... Öh.)

Harmillista. Alan vähitellen päästä juuri siihen, mistä minun oli tarkoitus aloittaa, mutta huomaan olevani jo liian väsynyt aloittamaan.

Öisin väsyttää, olen huomannut.

Kat-kei-le-vi-en ajatusten vastapainoksi tarina:

Tuli päivä. Hän sammutti valot. Tuli ilta. Hän sytytti valot. Tuli yö. Hän sammutti valot. Näin jatkui viikkoja. Eräänä iltana hän havahtui kalvavaan kateuteen. Hän kadehti valonkatkaisijoita, sillä niitä kosketettiin usein. Sitten hän nukahti.

Seuraavana päivänä hän imuroi kärpäsen. Myös sinä iltana valot sammutettiin. Lopulta hän hyväksyi tilanteen, oikeastaan se tapahtui kerran yleisessä WC:ssä. Seinässä luki: Kaikki taivaan alla. Ajatus mietitytti häntä kauan, hän kun ei ole kovin nopeaälyinen.

I have a dream.

Tahtoisin taas lukea Lorun sorbusten herrasta. Minusta se on paljon parempi kuin alkuperäinen, lyhyempikin.

Tahtoisin lukea sen ja kirjoittaa tänne valikoituja lauseita ja nauraa niille, nauraa ja hämmentyä naurustani. (Oudoksua: onkohan tämä nyt aivan normaalia... [Aikuinen ihminen...])

Tuskin mikään on naurattanut minua enemmän kuin Ara-Korni. Siis hei, Ara-Korni! Hihii! :)

Se kirja totisesti tuo esiin ihmisen pimeän puolen. Koen välittömän regression kirjan läheisyydessä, ehkä se on kirottu. No, ainakin tiedän, että sanat ripuli, fritsu, dildo ja Legolandia ovat tuskin koskaan nauratteneet minua kuin tämän tämän pikku lorun parissa. Niin, edes silloin, kun leikkasimme seksilelujen postimyyntisivuja Kuponkiuutisista, piilotimme ne peltipurkkiin (jonne ilmestyi myöhemmin etanoita), piilotimme niitylle, naureskelimme. Enemmän kuin silloin, kun olin 7, 8.

Ja Ara-Korni. Kaiken muun kestäisin, paitsi hänet. Ara-Kornin ilmestyessä sivuille, tapahtumiin, minä alan nauraa julkisissa kulkuneuvoissa. Tirskun, hymisen, tervehdin ihmisiä 'hehehee'. Jos olisin vampyyri, sanoisin, että hän on viimeinen naula minun arkkuuni. Hän todella on.

Ara-Korni. Hih.

En önskan

En minä halua puhua enkelten kieltä, en. Kielillä tahtoisin puhua ja jos niikseen tulee, myös soittaa kitaraa. Tapailla kieliä.
Ruotsia tahtoisin oppia niin kuin olisin joskus voinut, kuin minulle joskus yritettiin opettaa. Tahtoisin tilata sujuvasti kahvia ja voileivän, smörgås och kaffe. Då skulle jag gå och fika med minä vänner och solen sken. Solen skiner, den ler. Espanjaksi tahtoisin ostaa postimerkkejä, kylmää soodaa. Venäjäksi maksaisin metrolippuja, laskisin kielellä metron miljoonia rappusia, joiden pohjaa ei näe ylhäältä käsin. Siellä ihmisen ryhmittyvät.

Yhtäkkiä minulla on kaikenlaisia toiveita oppia uusia asioita.

Minulla ei ollut koskaan ollut kärsivällisyyttä opiskella pianonsoittoa, osasin vain oktaavit, muistin c:n sen muodosta ja lähdin laskemaan eteenpäin... c, d, e, f, g, a, h. Muistan, kun vahvistin tuhansia kertoja lyijykynällä kirjaimen koskettimeen. Sormeni mustenivat, kosketin tummeni. Yritin lopulta poistaa kirjaimiston, mutta tummat läikät tulivat jäädäkseen. Ne muistuttivat minua siitä, että oli ollut aikoja, jolloin olin todella yrittänyt jotain. Keskittyminen ei ole minulle tuttua, ei oikeastaan.

En osaa puhua ruotsia, en oikeastaan.

Venäjää, ranskaa, saksaa ja espanjaa olen hipaissut. Enkelten kieltä en, en vielä.

Muistan vieläkin, miten Ode to Joy, Oodi ilolle alkaa (silloin en vielä tiennyt, että se on Euroopan Unionin tunnuskappale - kuulostaa halvalta saippuasarjalta, osittain onkin, paitsi ettei se ole halpa): E E F G G F E D C C D E D C C. (Viimeiset painokkaasti, pohjaan.)

Musiikissa ja matematiikassa on paljon samaa. Ne selittävät elämää paremmin kuin välimerkilliset lauseet koskaan. Matematiikka on filosofiaa, musiikkikin omalla tavallaan. Niissä käytetään symboleja, yhdistetään niitä, rakennetaan järkeviksi lausekkeiksi, selvitetään yhtälöitä, kumpainenkin eräänlaista ongelmanratkaisua. Molemmat pyrkivät selittämään elämää. Ja eikö matematiikka ratkaise lakeja, joiden puitteissa elämme, eikö musiikki ilmennä, selitä soinnuin tunteita, joita elämme? En lainkaan ihmettele, että Albert Einstein soitti aikoinaan viulua. Muusikot ovat etuoikeutettuja. Olla lavalla, olla erottamaton osa jotain. Olla hetken varmasti, tietäen, ettei yhtäkkiä katoa. Valo seuraa, tuntee vieressäsi seisovien ihmisten seuraavan liikkeen. Aavistaa, reagoi, vastaa. Muuttuu yksiköksi, osaksi. (Kuin matemaattisen yhtälön x tai vakiotermi, sellainen, jonka katoaminen tekisi lausekkeesta epätoden.)

Pienen mittakaavan kollektivismi toimii. Se todella toimii, ainakin hetken.

Niin, onhan niillä - musiikilla, matematiikalla - jotain muutakin yhteistä. Olen huono molemmissa. Molemmat vaativat äärimmäisen kurinalaista harjoittelua. Taito on suoraan verrannollinen harjoituksen määrään.

Haluaisin sanoa osaavani ruotsia, oikeasti. Tahtoisin asioida Tammisaaressa, Tukholmassa. Ostaa lippuja ja kortteja. Tilata ranskalaiset. Sanoa vastaan.

Ehkä Å:ni on saanut minut tolaltani.

Av hela vår soliga värld
önskar jag blott en trädgårdssoffa
där en katt solar sig...
Där skulle jag sitta
med ett brev i barmen,
ett enda litet brev.
Så ser min dröm ut...

Såsom brukade du säga, Edith Södergran. Dina ord låter bra, tycker jag.

Siihen se jääkin, siihen se lähes jää.

Huoh. Kanske en dag...?

Tystnad

Kun käy ulkona vain hakeakseen postin, kun aurinko muuttuu konkreettisesta kuvioksi meteorologin kartalle, alkaa sataa ajatuksia. Mielessä pyörii esimerkiksi hiljaisuus, se sama, jota kuuntelee päivät. Yöt. Tahtoisin luokseni ihmisiä, joiden seurassa osaisin olla luontevasti hiljaa.

Kuulin kellon, eikä se sano tik-tak-tik-tak, vaan se värähtää raspisella äänellä tasaisesti tak-tak rak-rak. Se oli tuskaista, huomasin, miten sanani harvenivat ja hiipuivat. Pian ei ollut mitään keskusteltavaa. Kello kävi, minä katsoin sen liian hidasta liikettä, odotin, että menisit.

On olemassa, on totisesti olemassa ihmisiä, jotka eivät tee aloitteita. Tiesitkö, että pidän elokuvista? Ehket muistanut sitä sinä iltana, niinä iltoina. Minä pidän elokuvista, elokuvissa keskustellaan illoin, koko ilta. Minä olisin ollut hyvä keskustelemaan illoin! Olen katsellut paljon elokuvia, olisin ollut todella hyvä keskustelemaan illoin. Olisitpa vain tullut hiukan vastaan, antanut minulle johtolauseita. Ei minua puhuminen olisi vaivannut, mutta olisitpa ollut avoimempi. Olisitpa ottanut sanani ja painanut ne korvakäytäviisi. Nyt minusta kuitenkin tuntui, että ne äyskähtelivät ja yskivät kulmikkaina ilmassa, eivät löytäneet toisiaan. Lauseet hajosivat, mielipiteeni pysähtyivät puolitiehen, virke kuoli kesken. Olisitpa vain.

Venäjä. Juna. Vieraan ihmisen kanssa matkustamisen vaara ei ole se, että ei olisi mitään puhuttavaa (on, kaksi elämää), vaan se, että hiljaisuus on vaivaantunut. Nyt ymmärrän sen.

Sinä kehität minulle traumaa, ystävä hyvä. Kehität jatkuvasti kuin valokuviasi. Kohta en voi viettää aikaa kenenkään kanssa ilma, että pelkäisin sen hidastuvan. Ystävä hyvä, mitä nyt?

On olemassa periaatteita, se tiedetään. Älä tapa. Älä varasta. Harjaa hampaat aamuisin. Vaihda alushousut joka päivä. Sitten: tyydytkö jo olemassa olevaan vai tavoitteletko toiveitasi.

Se jakaa nyt veden. On olemassa myös kuluneita fraaseja, joita kaltaiseni huolestuneet ja luomisvimmattomat John Doet leikkaavat ja liimaavat elävöittämään hengettömiä tekstejään, sekin tiedetään. Eräs kuuluu: Mitä yrittäisit tehdä, jos tietäisivät onnistuvasi. Tuskin tyytyisin, tuskin kukaan tyytyisi.

Takaisin unenomaisiin päiviin. Kerroin katselevani elokuvia. On mielenkiintoista, että identifioidun aina miehiin.

Nytkin näen itseni auton takapenkillä, nuokkumassa. Yhtäkkiä olen Lester Burnham, unelias mies lähiössä.

Kuulen vielä alkumusiikin, tämä on tarinan pohjustus.

Aurinko heijastuu autoon, mies torkkuu kyyryssä. Hän tuntuu aina olevan kyyryssä.

Sanat: "I have lost something. I'm not exactly sure what it is but I know I didn't always feel this... sedated."

Sanat, Lesterin sanat, kertovat minustakin. Surullista kyllä, ne kertovat minusta jotain hyvin oleellista. En koskaan ole ollut missään erityisen hyvin, erityisen intohimoinen - tahtoisin kyllä, siitä ei ole kyse. Tiedän, täytyisi tutkailla omia toiveita, mutta minua pelottaa.

Entä jos en löydä mitään?

Crash. Kyllä, ilman etuliitettä.

Huomaan maailmankuvani rappeutuvan hiljalleen.

Uskoin ennen määrätietoisuuteen, unisex-vessoihin, joissa kaikki pissivät samaan reikään, sosialismiin ja siihen, ettei ihmisen tykästyminen toisiin ole säännönmukaista.

Kuten sanoin, huomaan maailmankuvani rappeutuvan hiljalleen. Mutta sen vain sanon, että huhtikuu on kaunis nimi kuulle. Pidän keväästä ja siitä, kun muta alkaa tuoksua. Se on kevään ensimmäinen tuoksu.

Myöhemmin tulee vastaleikatun ruohon tuoksu. Siitäkin minä pidän. Tämä rappeutuminen (anteeksi, verkas rappeutuminen) mietityttää minua. Pelkään muuttuvani sellaiseksi, joka nukkuu mieluummin hotellissa kuin teltassa. (Se on kuvaavaa.)

Olen kuitenkin onnellinen, että ymmärsin viimeinkin, että naiset ja miehet ovat syystäkin erilaisia. Se on ihanaa. Tiedättekö, on todella hienoa ymmärtää eräänä aamuna, kuinka typerryttävän upeaa se on.

Tekisi melkein mieli kammata hiukset - pitkästä aikaa.

Tuntemattoman värinen katto.

Näen harvoin unia. Viime yönä näin kuitenkin unta, jossa suutelin, jossa suutelimme, jossa suudeltiin. Huulet kohtasivat, liikkuivat järjestelmällisesti, erosivat. Kyllä te tiedätte. No, sinänsä unen aihe oli hyvin harmiton (ei suolia, verta, kuolemaa), mutta maailmani järkkyi. Olin surkea. Olin niin typerryttävän surkea, että surkeus saa jo aivan uusia ulottuvuuksia. Haastan Einsteinin, ulottuvuuksia on 4+. Surkeuteni musersi minut. Sain elinikäisen trauman, varmasti. Onneksi se kuitenkin oli unta ja onneksi suutelin ihmistä, enkä eläintä tai äitiäni. Se olisi luultavasti ollut vieläkin musertavampaa ja saanut minut hinkkaamaan (huomattavan epätoivon vallassa) ranteita puisella voiveitsellä, mistä olisin vain saanut jännetulehduksen edestakaisen liikkeen suorittavan käden ranteeseen. Luultavasti sairaalassa arpaonni olisi osunut kohdalleni ja ”tapauksestani” olisi tehty tavallista tarkempi analyysi ja vaivani syyt olisi kirjattu tuhansille papereille ja niitattu otsaani. Myöhemmin – itkiessäni itseäni hiljaa uneen sairaalan käytävällä, vihdoin kuolleen Elviksen kainalossa (kerroinhan, etten pysty muodostamaan pysyviä ihmissuhteita – eläviin ihmisiin), lääketieteen kandit olisivat tulleet tähystämään minua kaukoputkilla, huudelleet ”Onkos ketään kotona, hä?”. Olisin ehkä irtautunut jo kuun kieroradalle, matkalla mustaan aukkoon. Pimeyteen, jossa äänet vaimenisivat, loitontuisivat… Lakkaisivat kutittelemasta korvakäytäviäni, naputtamasta kuuloluitani, värisyttelemään simpukoitani.

Niin, onneksi näin ei käynyt. (Niin, äitinikin on ihminen. toim.huom.) Varsinkaan kun avaruudessa ei tiettävästi ole happea, jota hengittää. Ei siellä taida olla paljon muutakaan.

Paitsi elämää, toisin kuin huulissani! Olen hyvin pettynyt niiden voimattomuuteen romantiikan hetkillä. Jos olisin tiennyt, että kieltäydyttyäni johdonmukaisesti suutelemasta ihmisten takapuolia johdattaa elämä minut tähän, huulteni täydelliseen lamaantumiseen, olin ehkä miettinyt kahdesti. Kolmekin kertaa. Mutta ei, tässä minä nyt olen, kolmin kahden lahnani kanssa.

Masentavaa.

Olen ärsyyntynyt, ehkä yllämainitulla ”tapauksella” on vaikutusta asiaan. Minua ottaa aivoon, päähän, tunnen saumojeni soivan. Tekee mieli räjähtää, haljeta hetkessä kuin atomit aikoinaan Japanissa, piirtyä sienenä taivaanrantaan. Vain niin voi saavuttaa sieni-statuksen, tai vanhentumalla aikanaan arvokkaasti kääväksi. Jos olisin (in fact) sieni, sanoisin, että nyt lakittaa. Koska olen ihminen, sanon, että hatuttaa.

Hatutustakin on kaikenlaista. Tuskin kaikki ottavat sen tältä kannalta, ainakaan ylioppilaat. Heidän hatutuksensa taltioidaan filmeille, ikuistetaan, laitetaan albumeille, piirongeille näytille. Minut voi havaita horisontissa, en pidä/välttelen valokuvia, niissä esiintymissä.

No niin, takaisin kiukkuun. En ymmärrä, miksi vihanhallintakursseja järjestetään vain niille, jotka ilmaisevat tunteensa liian aggressiivisesti, käyvät toinen toisensa päälle, asettautuvat pinoon. (Eikö järjestelmällisyys ole toivottavaa?) Entäpä ne (Me?), jotka jättävät tunteensa ilmaisetta, työntävät ne päättäväisesti jonnekin perimmäisen huoneen takimmaisen nurkan lattialaudan alle, sahanpurun sekaan. Viha ottaa todennäköisesti joskus tulta, sen sanon. Kun vihaa ei käsitellä, se näyttäytyy jossain toisessa roolissa, etsii ilmaisukeinon. Tiedämme, voi tapahtua mutaatio ja vihan voi peilata itseen tai johonkin ulkopuoliseen, tilanteelle vieraaseen henkilöön. Viha voi aiheuttaa pelkoa, itsesyytöksiä, katkeruutta. Itseinholla voi olla vakavat seuraukset, henkinen taakka voi muuntua konkreettiseksi, fyysiseksi taakaksi. Kukapa ei olisi joskus, monesti, syönyt suruunsa. Mättänyt. Pingottanut vatsansa äärimmilleen, suoraan yhdeksännelle kuulle, yliajalle.

Kukapa ei olisi katsellut kaakeleita (kuin nuo tuossa taustallani), painanut sormia syvemmälle ja vieläkin taemmas kurkkuun, runnonut, painut ne väkivaltaisesti lähemmäs itseään ja vatsaa painavaa vihollista, vierasta taakkaa, kuin irrallista syöpäkasvainta, yrittäen katalysoida reaktion, poistaa ongelman. Niin, uskoen, että kaikki olisi hyvin, kunhan leipäkaakaosuklaakurkkuomenajäätelöspagetti painuisi veteen, poistuisi. Kunhan vesi kohisisi ja todisteet pahasta olosta painuisi unohdukseen, vapauttaisi. Kunhan olisi tyhjä, kunhan olisi poistanut fyysisen aristuksen, poistanut samalla psyykkisen aristuksen. Aivan kuin ne olisivat yksi. (Eivät ne ole.)

Tilanne jatkuu. Nähden syljen ja mahanesteen sekoittuvan toisiinsa, valuen, sekoittuen kyyneliin – polvillaan WC:ssä, hiessä, näkee hetken selkeästi. Puristaessa kylmää emalia, valkoista steriiliä emalia, tietää vajonneensa alas, kirjaimellisesti. Jopa naurattaa, melkein aikuinen ihminen! Melkein aikuinen ihminen, kuin koira, rukoillen vapautusta siellä, missä normaali ihminen ulostaa ja virtsaa.

Sitä huomaa, että on tultu vajottua huomattavasti.

Jotkut osaavat, jotkut poistavat asioita helposti itsestään, aivan kuten lyijykynän jäljen paperilta. Toiset taas, me, eivät onnistu. Lopulta nämä ihmiset luovuttavat, huomaavat epäonnistuvansa. Ote posliinista irtoaa, ihminen valuu lattialla. Keho tärisee sellaisen ponnistuksen jälkeen, on pohjakosketuksen aika. Kun se tapahtuu, he eivät vielä tiedä olleensa hyvin onnekkaita. He näkevät vain WC:n katon (jonka väriä eivät myöhemmin muista) ja itkevät menetystään ja sitä, etteivät menettäneetkään. He ajattelevat ruoan siroamista epiteelin läpi, matkaa soluihin. Rasvasolujen pöhöttymistä äärimmilleen (joillekin ne tuovat mieleen pöhöttyneen tuurijuopon), uusien sikiämistä, hyllyvää lihaa, mittaavat vatsanahkansa paksuuden. Se on aina liian paksu, sen tiedän. Heille se on aina aivan liian paksu.

Takaisin menestykseen. Ihmiset, jotka eivät ratkaisevalla kerralla pystyneet ylittämään itseään, antamaan ylen, ovat vuosien kuluttua onnellisia. Vuodet opettavat aikuisen nauramaan ainakin yhdelle lapselle ja ylen järkeville teoille.

Sitä huomaa pystyvänsä kehittämään kerran elämää suuremmasta asiasta hauskoja kertomuksia, vitsejä, itseironia väläyksiä. Sitä ei enää muista, miten ajatella niin sairaasti, miten olla niin pakkomielteinen. Toisaalta ei enää huomaa seurata kalorimääriä, eikä kukaan ulkopuolinen enää huomaisi, osaisi kertoa, että tuo on joskus maannut onnettomana WC:n lattialla. Pyörtynyt. Kuunnellut vatsaa kuin tutkija valaita, evännyt ruoalta tien kuin turvapaikanhakijoilta turvapaikan. Kieltänyt kehonsa kuin rasisti toisen ihmisarvon.

Ihmeellistä, eikö totta? Se, mikä joskus oli koko elämä, on nyt hämärä piste jossain, muisto. Jossain vaiheessa ne lasit menivät rikki, enää en voi katsoa kuin silloin. Tai ehkä kaiken takana on kehitys, mustavalkotelevisio vaihtui värilliseen ja minun havainnointini samoin kymmeniä vuosia jälkeenpäin. Que sera, sera.

Kaikki lähti fissiosta ja päätyi WC:n lattialle. Ei hyvä. Piti puhumani vihasta. Varastohyllyt liittyvät olennaisesti tähän asiaan. Toisinaan osaan olla impulsiivinen, toisinaan en. Tunneasioissa reagointini on myöhäinen, sillä otan tuntemukseni ja varastoin sen, aivan, varastohyllyihini. Niitä on paljon. Ärsytän toisinaan itseäni, sillä ajoittain toimintani on aivan liian hillittyä ja kliinistä. Tahtoisin oppia ottamaan tunteilleni tilan, ilmaisemaan ne hetkessä. En minä pidä varastohyllyistä tippakaan, en osaa ylläpitää järjestystä, tilanne on vain jollain tavalla ajautunut tähän. Ehkä eniten minua häiritsee se, että ilmaistessaan tunteita esimerkiksi mielipiteiden tai yleistotuuksien sijaan ihminen on haavoittuvainen ja hyvin paljas.

Inhimillinen.

Ja kukapa haluaisi olla inhimillinen julkisesti, kun se voi tehdä yksinkin? Niin. Jos on vielä sellainen tilanne, ettei oikein kykene tähän ilmaisuun, ole koskaan sitä harjoittanut, on aloitus yhä kivuliaampi. Ylireagoisin ensin, en osaisi säännöstellä tunteitani. Tekisin itsestäni ääliön, tuntisin itseni typeräksi. En ole koskaan ollut sellainen, joka soittaa perään. Jos itken, niin itken muuten vaan (ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan). Samulikin kertoo osuvasti:

Jos se itkee, sen silmät kostuu
ja kädet nyrkkiin puristuu

Niin, olen tosin nainen. Täytyy kuitenkin ymmärtää, etteivät tietynlaiset sukupuolielimet ja hyvin merkityksellinen x tai y takaa suinkaan tutkintoa tunne-elämän koulutusohjelmassa, tai tunneälyn puutetta. Näin on vain päässyt käymään tällä kertaa, eikä vähiten omasta syystäni.

En kuitenkaan haluaisi juosta jonkun perässä, huutaa ja itkeä. Haluaisin liueta tilanteesta, ajatella, että näin oli tarkoitettu, ettei hävittyä taistelua kannata pitkittää. Haluaisin vain unohtaa mahdollisimman nopeasti. Aivan, pakata tunteet laatikkoon, ohjata sen trukillani hyllylle, muiden perään.

Ihmisten tukahdetut tunteet (mikä klisee), suljetut laatikot, hyllymetrit näkyvät televisiossa. Jokaisella kerralla tiistai-illan Todistettavasti syyllinen tuo ruutuun rikoksia. Sarjan miehet, naiset nostavat ruskeita pahvilaatikoita hyllyiltä, avaavat ne. Käsittelemättömät tunteet aiheuttavat lopulta kaaosta, laatikot pysyvät, muuttuvat vain toisenlaisiksi, konkreettisiksi, pahvisiksi, oikeille hyllyille.

No, eivät tietenkään kaikki päädyn poliisiviranomaisille. Toisilla on oma kansio lääkärissä (”unettomuus”, mikä tahansa psykosomaattinen ilmiö), toisilla psykologien arkistoissa. Jotkut ovat kirjoilla väärissä koulutuslaitoksissa, toiset väärällä nimellä kirkonkirjoissa.

Toiset jopa asuvat laatikoissa, ainakin tuntevat niin.

Äh, taas eksyin pois vihasta. Oikeastaan mieleni ei enää edes tee räjähtää, olen vain surullinen, koska tyhmänhölmö blogini vaihtoi yhtäkkiä suuntaa. Tämä alkaa olla jo henkilökohtaista, mikä on hieman huolestuttavaa.

Ehkäpä olen väsynyt ja siksi ongelmainen, normaalisti olen helppohoitoinen ja urhea.

No, jotta tuntisin itseni jälleen hauskaksi, kerron vitsin.

Mikä on vaaleanpunainen ja tikittää?
















Kello, tietenkin. :)

Kuvittele rakkaus. Pue rakkaus.

Tahtoisin kirjoittaa, miten ihmettelenkään toisien kykyä ilmaista itseään. He vain avaavat suunsa, liikuttavat sormiaan ja pukevat elämänsä loogiseksi tarinaksi. Minä en osaa kertoa itsestäni mitään. Tai ei, osaanhan minä, mutten osaa paljastua vapaaehtoisesti, paljastaa. Jokaisen tapa ilmaista on yksilöllinen ja tyypillinen, tiedän, mutta tahtoisin tietää ja oppia, miten kehittää avoimuutta. Kuinka se tapahtuu, en tiedä. On hämmentävää, että toiset esiintyvät valokuvissa, kertovat lähimmästä ja kaukaisimmistaan niin luontevasti ja helposti.

Miten avata suu sydäntä myöten, eikä vain liikutella äänihuulia, sormia holtittomasti? Miten olla vilpitön? Kun yritän, on vain hiljaisuus. Kun yritän, sanat ovat väkinäisiä, ne ta-kel-te-le-vat, tarttuvat kurkkuun ja saavat toisen katselemaan ikkunasta ulos, tai pöytäliinaa.

Sitten päätän olla hiljaa, 'hiljaa hyvä tulee', muistelen. Myöhemmin miestiskelen asioita, joita tuli kerrottua ja epäröin. Tuntuu, että aina, kun jakaa jonkin asian toisen ihmisen kanssa, se jakautuu minussakin. Yhtäkkiä sitä on puolet vähemmän ja minulla siihen vähemmän kosketuspintaa. Minusta tuntuu, että kulutan ne loppuun.

Kun puhuu sähköjohdoista ja säästä, helpottaa. Kaikki loittonee, on vain tyhjyys ja sitä halkovat johdot, pistokkeet. Vitsit. Kahvin noussut hinta. Viime viikonloppu.

Niin, tästä tahtoisin puhua, kunhan vain. Yllä oleva teos on Chagallin, minulle se on keltainen rakkaus. Kun joskus olin romanttinen, ajattelin, että Chagall kuvaa rakkautta täydellisesti. Ihmiset kietoutuivat toisiinsa ja makasivat kattorivistön päällä, heistä tuli kaupunkien kokoisia. Naiset lepattavat tuulessa, ovat kevyitä, painavat päänsä miehen rintaan. Miehen silmät ovat sulkeutuneet, hänen ei tarvitse pelätä toisen katoavan.

Sitä kutsutaan luottamukseksi, kait. Jos pukisin rakkauden, noin se olisi. Keltaista ja yhteistä pinta-alaa.

Tilanteita, joissa ei keskustella, tai jos keskustellaankin niin ainakin aivan jostain muusta kuin pistorasioista ja säästä.

Ähäkutti.

HUOM! Tämä teksti on kirjoitettu puhtaasti informatiivisessa mielessä - kirjoittaja ei kehoita ketään käyttämään punakärpässieniä! Kärpässienen nauttiminen saattaa rasittaa munuaisia!

Muistaakseni olen kuullut, että muinaiset intiaanit söivät ensin huumaavia sieniä ja säästivät sitten virtsan, johon oli erittynyt sienien erilaisia ainesosia. Syöminen aiheutti pahoinvoinnin, mutta tämän tuotetun virtsan juominen tuotti ainoastaan toivotun huumauksen. Kysessä oli siis jonkinlainen alkukantainen ihmissuodatin.

Ilmeisesti ainakin poppamiehet joivat virtsaa saadakseen yhteyden 'henkiin' ja tehdäkseen radikaalisti heimon elämään vaikuttavia päätöksiä. He olivat suuria miehiä.

Niin, tiedän. :)

Tatti.

Jalkani, haluaisin laulaa teille.

Oh, you are the roots that sleep beneath my feet,
and hold the earth in place.
each time a curtain opens,
sunlight pours in,
a lifetime melts away.

And we share a name,
on some picturesque grave.

(Bright eyes)

Jalkani, te rujot ulokkeet, en ole huomioinut teitä tarpeeksi. Olette aina olleet valmiina allani, kun olen halunnut juoksennella jyrkänteiden reunoilla, hypähdellä lasinsiruihin. Olette ottaneet vastaan sepelin terävyyden kuin mies, joka minä en koskaan ole ollut. Tuhat kertaa olen maalannut kyntenne suttuisesti räikeän punaisella halpislakalla ja juossut teidät tajuttomuuteen, mutta yhä olette siinä. Tottahan toki yhä tahtoisin teidän ruskettuvan herkemmin ja että jaksaisitte askeltaa hiukan kauemmas ja hiukan uljaammin, mutta jo nyt tuotatte minulle ihmetystä. En koskaan tee teidän hyväksenne mitään, ja yhä vain te olette siinä. Olette kuin haaveideni veriveljet, uskollisia viimeiseen - ja hiljaisia, lukuunottamatta ajoittaisia nak-sah-duk-si-a nilkan seudulla.

Niks. Naks. Varsinkin aamuisin tapaatte naksahdella. Ymmärrän tietä hyvin, sillä - kuten tiedätte - minullakin saattaa aamuisin naksahtaa. Ehkä se on tapamme kommunikoida. Mariskan sanoin...

en polta puhki mutten hukkaankaan heitä
mennään samaan suuntaan vaikkakin eri teitä
josta kaikki vievät tummien kivien alle
mummin viereen malmin hautausmaalle

Olen huomannut, että jalat ovat monessa suhteessa hyvin merkittäviä ulokkeita. Jotkin asiat menettäisivät kokonaan viehätyksensä ilman jalkoja, esimerkiksi sohvat. Jalaton sohva näyttää hyvin koomiselta. Tietysti voisi mainita vielä viinilasit, tuolit, jalkalamput, talot (tuskin talo on mitään ilman kivijalkaa), ihmiset, eläimet, polkupyörät - inhoan polkupyöriä, joissa ei ole jalkoja - , pappatunturit, päivänvarjot ja simpukat. Ehdottomasti varsinkin simpukat.

Myöskään sienet eivät olisi lainkaan niin viehättäviä, mitään nykytilanteeseen verrattuna, ilman jalkojaan. Sienistä minä oikeastaan tahtoisinkin puhua. Olen monta kertaa osunut sienimetsään, toisinaan myös vahingossa kumartunut ja tervehtinyt niitä kädestä pitäen. Olen todennut sienet näillä reissuilla hyvin leppoisiksi tuttavuuksiksi, jotka tosin puhuvat sivistymättömyyttään hyvin karkeaa kieltä. Olen kuullut yhden vain venäjää haastavan, liekö törmännyt joskus venäläiseen sienenpoimijaan. Sienien joukossa liikkuu hurjia kauhutarinoita säälimättömistä tryffelipossuista, jotka imevät kärsäänsä kaiken, minkä kilohinta ei ole sataa euroa korkeampi. Useat eivät uskaltaneet nukkua öisin.
Kuten kerroin edellisessä kirjoituksessani - jonka tosin otin lepäämään laakereille - olen symbioosien suuri ystävä. (Olen ajatellut ostaa T-paidan "Miten olis pienet symbioosit?".) Koska olen toisinaan hiukan kyvytön muodostamaan pysyviä ihmissuhteita, päätin tutustua sienien maailmaan ja ehkäpä oppia hiukan kiinteistä vuorovaikutussuhteista. Ollapa kuin sieni suuren puun kupeessa, mietin, limainen pieni sieni siimeksessä, iloisena syksyssä.

Muutuin vihreäksi.

Sienet on nimetty aivan liian kauniiksi. Miksei minua ymmärrety nimetä niin - kauniisti? Olettaen, että sienestäjät ovat aikojen saatossa nimenneet sienet, he ovat aivan mainioita tyyppejä! Toivotan kaikki sienestäjät sydämmellisesti tervetulleiksi. En voi uskoa pahoiksi ihmisiä, jotka ovat keksineet hattupäisille yksijalkaisille tuttavilleen sellaisia nimiä kuin härmämalikka, kaneliseitikki, keltahytykkä, -häiväkkä, -lapakka tai -nastakka, nokirousku, pökkelökääpä, pörhösuomuhelokka tai taulakääpä. Minusta puolison ja kirkkoveron maksamisen sijaan presidenttiehdokkailta pitäisi odottaa suvereenia sienituntemusta, ehdottomasti. Sienestävä ihminen ei voi olla läpeensä paha, tai avuton. Sienestäjät tupsuttelevat sutipäisellä sieniveitsellään irtomullan ja maan sienen päältä äärettömältä hellästi ja rakkaudella, se on hienoa.

Mietiskelin kovin, että mikä sieni tahtoisin olla, mikäli olisin sieni. Kärpästen herrattaren voisi automaattisesti olettaa olevan sieni-identiteetiltään tietenkin kärpässieni, mutta minä en tahtoisi tyytyä itsestäänselvyyksiin. Nykyään vain innovatiiviset ja Inno-Marko lunastavat kirkkaimman kruunun ja taivaspaikan jo maan päällä.

Muistelin hetken lapsuuttani. Olen selvästi löyhkäseitikin ("Haju, pikemminkin löyhkä, on epämiellyttävä. Samoin lienee maun kanssa.") ja suppilovahveron sekoite, selvästi otollinen pitkäaikaiseen symbioosiin vielä kerran. Tuollainen limasienen tyyppinen. ("Ryömii hitasti ravinnon perässä" kuulostaa tutulta.)

Tämä kultasieni onkin häveliäs kaveri, oikein korkeakauluksinen asu yllä.

Erityisen hyödyllinen paikka sienien ystävälle on Sepon Sieniopas -sivusto, mistä yllä oleva kuvakin on peräisin.

Alussa oli runo.

Alussa oli sana ja sanat sikisivät. Myöhemmin sikisi, syntyi Aki Salmela. Hän alkoi kasvettuaan käyttää sanoja huomattavan mallikkaasti.

Hieman myöhemmin, yllättäen, toinenkin alkio aivan eri puolella Suomea selvitti tiensä läpi naisen rakenteiden ihmeellisyyden ja kasvoi ihmiseksi. Syntyi Å.

Seuraavalla vuosituhannella Å:n ja Aki Salmelan tiet ristivät toisensa, kiertyivät spiraalille. Å kohtasi Aki Salmelan sanarihmastot ja takertui niihin. Hän ei suinkaan pelännyt rihmojen tiukkaa otetta, vaan oli oikeastaan hyvinkin tyytyväinen oloonsa. Hän oli aina tuntenut itsensä kosteaksi sieneksi tien varressa. Symbioosi oli hänestä sekä kaunis sana että ajatus. Se häntä hiukan huoletti, että Aki Salmela ei näennäisesti hyötynyt hänestä millään tavalla. Onneksi hänen ajatuksensa unohtuvat nopeasti, juoksevat uusien alta pois.

Å löysi itsensä Aki Salmelan sanoista.

Myöhemmin Å aloitti blogin, jonka nimi on sama kuin erään Aki Salmelan runon. Aivan...

Å vieraantuu

Å oli alakuloinen, yksinäinen kuin sellaisen planeetan kuu, jolta oli lopullisesti kuoltu pois. Tuskin kukaan oli lausunut sitä vuosikausiin. Silloin tällöin se sanoi oman nimensä ääneen, kuullakseen miltä se nykyään kuulosti. Siinä oli jotain kolkkoa, ja se teki surulliseksi.
Yöt olivat pahimpia. Usein Å makasi valveilla pikkutunneille asti ja tuijotti kuun vaiheita verhottoman ikkunansa lävitse. Å tunsi sukulaisuutta kuun kanssa, se muistutti hänen yksinäistä pistettään, ja kun kuu lepäsi vastapäisen talon harjalla, se oli kuin jokin kosminen malli hänestä itsestään. Tuskin kukaan muu maailmassa ajatteli niin. Suloinen kyynel valui alas Å:n jalkaa.

Pidän hänen runoistaan, teksteistään jonkin verran. Paljon.

Sähkö.

Ennusmerkki. Säätiedotuksessa lumikuurot muuttuivat luurangoiksi, kerta toisensa jälkeen – en nyt yritä väittää, että minulla olisi lukihäiriö – luin, että tänään sataa luurankoja. Ajatuskatkos, aistiharha, tämä luiseva sattuma sai minut muistelemaan Magnoliaa, mielestäni Tom Cruisen parasta roolityötä, John C. Reillyn lempeänkurttuisia kasvoja ja taivaasta satavia sammakoita. Illan tullen taivas vaikeni, eikä luurankoja koskaan tullut – soitin seuraavana aamuna Nostradamukselle, ”älä tulekaan, soitellaan”.

Ennusmerkki oli kuitenkin selvä. Luurankoja seuraavana päivänä tapahtui ikäviä, ikäviä asioita. Tiedättehän ikävät asiat? Ne itkettävät ja tuntuu siltä, kuin hitaasti, hitaasti sydämeen muotoutuisi aristava särö. Vaikkakaan seuraava vertauskuva ei lyyrisyydellään huikaise, on se minusta hyvin täsmällinen ja hyvä: sydän on kuin tuulilasi.

Ilmavirta. Laittaa käden ulos ikkunasta, puolet kasvoista. Lapsena kurkotti aina ulos ikkunasta, kurkotti puihin hiekkatiellä, riipi kädet täyteen lehtiä. Söi jäätelöä, tiputti verhoilulle, sai kaiken anteeksi.

Automatkailussa on puolensa. Kortiton ja holtiton sivustakatsoja näkee auton hyvin romanttisesti, siinä maailmassa ei ole mäkilähtöjä tai hätäjarrutuksia, vaan muistoja lapsuuden ruskeasta Saabista, jossa vaihdekeppi oli vilkuntapainen vipu heti ratista oikealla, auton kuumuus kesäpäivänä, rauhoitettu hetkellinen päätösvapaus. Sitä minä teiltä kaipaan, näennäinen hetki ihmisyyttä karussa, käsissä suurempi voima kuin minulla koskaan.

Mutta tarpeeksi sitä en tahtonut, tarpeeksi en ole sitä vielä kaivannut. Polkupyörälläkin pääsee yllättävän lujaa. Mutta…

Matkustaa autolla pimeydessä, ystävät etupenkillä, itse takana, musiikki soi. Vastaantulevien häikäisevät valot hetken, häikäistys viivähtää, musiikin epäsäännöllinen töminä. Edessä istuvien puhe on epäselvää, en kuule, muttei se haittaa. Välillä havahtuu tuttuun nimeen, paikkaan: ”Mitä?” Auton on metallinen umpio, jossa olemme yksin yhdessä. Maailmankaikkeus keskittyy tyhjiöön, joka liikkuu ja raukeus leviää jäseniin. Minusta tuntuu hetken, että kaikessa on totta tosiaan puolensa, kaikki on äärettömän rakastettavaa. Ajattelen äärettömyyttä ja aikaa ja hetken kaikki tuntuu paljon vähemmän pelottavalta. Voin ojentaa käteni, kosketan ihmistä. Kappaletta he eivät vaihda, ei, he nauravat minulle. Autossa kaikki musiikki on parempaa, pehmeä töminä tuntuu kehossa. Tytöt, tytöt, jo naiset, minä muistan teidät. Minä tulen muistamaan teitä.

Takaisin tuulilasiin. Olen nähnyt, kuinka kivi osuu tuulilasiin ja rikkoo sen uloimman pinnan. Pieni jälki leviää säröksi, hidas murtuma molempiin suuntiin. Joka kerralla se on hiukan pidempi, kuin epäsäännöllinen, mutkainen joki karttakirjassa. Volga, Tonava, Rein. Joskus, kun on jo melkein unohtanut sen olemassaolon, huomaa, kuinka se jo ulottuu tuulilasin laidasta laitaan.

Kun sydän kärsii kolhun, reaktio on sama. Murtuma leviää hitaasti. Fyysinen kipu, vihlaisu korvissa, sitten hitaasti leviävä säröjen verkosto. Juopuneet murtumaviivat risteilevät yli toivon ja itsetunnon, uskon toisia hipaisemalla, tuskin koskettaen, toisia naarmuttaen.

Ihminen on itseään korjaava organismi, siksi sydän eheytyy. Tietyissä rajoissa.

Tietyssä rajoissa.

Vaikken hankkisikaan koskaan oikeutta ajaa nelipyörää (kummallista, että kaksipyöräistä saa ajaa kuka tahansa ja se sentään on paljon hankalampaa kuin neljän pyörän hallitseminen), ehkäpä hankin kuitenkin auton. Istun etupenkillä pimeänä iltana, kuuntelen musiikkia – omassa pihassa. Monet, näin olen kuullut, ajavat autolla päivittäin töihin, takaisin vain sen aiheuttaman tunteen vuoksi. Autossa on päätösvaltaa, autossa on äärettömän paljon yksityisyyttä. Autossa jokainen voi tuntea itsensä kykeneväksi. Kone tottelee, voima taipuu omiin käsiin, tuhannet kilot alistuvat jalan painalluksella, käden pienellä liikkeellä. Niin on hyvä aloittaa aamu, ymmärrän sen hyvin.

Saanko vaihtaa aihetta? Nämä kaakelit muistuttavat minua kärpäsestä, jonka hukutin suihkussa. Inhoan kärpäsiä, jotka mysteerisesti eksyvät pieneen suihkuseinien sulkemaan soppeen, törmäilevät seiniin ja pörisevät. Ne ovat klaustrofobisia, törmäilevät minuunkin. Alaston, märkä ihminen tuntee itsensä hyvin hämmentyneeksi ja yllättävän voimattomasti syöksähtelevän mustan kappaleen edessä. En pidä siitä, että ne kamikaze-hyönteiset koskettavat minua. Huusin, suuntasin suihkun siihen. Hassua, ihminen suihkussa kuin ampumassa kärpästä suihkupäällä. Luulin jo hukuttaneeni sen, se putosi lattialle. Kärpänen kuitenkin nousi yhä hurjempana, ja minä huusin taas. Viimein se luovutti, ja suihkutin sen lattiakaivoon. Pörisevät, surisevat kärpäset ympärilläni, lampuissa, valojen lähelle hakeutuneina, korvia huumaava pörinä muistuttaa minua eräästä huumaantuneesta, psykedeelisestä, kuumeisesta kohtauksesta Agatha Christien Kymmenessä pienessä neekeripojassa. Ihminen kuolee ja kärpäset pörisevät käsittämättömästi taustalla. Tämä on lähes ainoa heikko aavistus, mitä minulla on kirjasta jäljellä. Surettaa joskus, kuinka paljon olen lukenut ja oppinut vain unohtaakseni. Miten muistaa asiat, miten säilyttää ne?

Blogilistaan kehittämässäni (ja osittain häikäilemättömästi Ultra Bralta kähvelletyssä) määritelmässä kerron puhuvani ainoastaan sähköjohdoista ja säästä. Sähköjohdot ja varsinkin sähkö kiinnostavat minua, vilpittömästi. Ehkä vielä kerran omistan niille kokonaisen kirjoituksen. Seuraava toimittakoon hätävaran virkaa.

Minä muistan, kuinka Billy Elliot kuvasi tanssin muuttavan hänet sähköksi. Se sai aikaan kylmiä väreitä, saa yhä ihon vetäytymään liikuttuneeksi kananlihaksi poskia myöten.

***

Tutor: What does it feel like when you're dancing?
Billy: Don't know. Sorta feels good. Sorta stiff and that, but once I get going... then I like, forget everything. And... sorta disappear. Sorta disappear. Like I feel a change in my whole body. And I've got this fire in my body. I'm just there. Flyin' ike a bird. Like electricity. Yeah, like electricity

***

Toivon, että vielä joskus jokin asia on minulle niin tärkeä ja ihmeellinen, että se muuttaa minut sähköksi.

Että raajani muuttuvat lämmöksi, että mieleni unohtaa tavanomaiset liikeratansa.

Että yhtäkkiä olen vain suunnaton energia, esteetön energia, joka ottaa tilan, oli asia sitten henkinen tai fyysinen.

Fiktiivinen Billy, poika kaivoskaupungissa, teki sähköä. Onkohan se sitten niin, että itse pitäisi, itse tulisi liikuttaa jalkaa, kättä. Liikuttaa, liikuttua. Tulla liikutetuksi. Liikkua.