Ilmarisen perilliset.

Ihmisen syvin on minulle arvoitus.

Ollako omena, pyöreä, pehmeä omena, jota vain ohut kuori suojaa. Omenat ovat haavoittuvaisia. Niillä on punaiset posket, pyöreät muodot. Kun omena kolhiintuu, sen pinta menee pilalle, sen solut rikkoontuvat ja entsyymit värjäävät sen lihan ruskeaksi. Ruhjouduttuaan kerran, kahdesti tai tuhannesti - määrä on merkityksetön - omena ei enää koskaan tule täydelliseksi. Sen ruhjeet pysyvät, syvenevät, niin, ne tulevat koskaan lähtemättä. Ne summautuvat.

Ensin on kukka. Sitten omena. Ja kun sadonkurjuu tulee, kuolema korjaa satoaan. Omena putoaa, tulee ehkä syödyksi, ehkä vierii pudottuaan löytämättömiin, mädäntyy. Loppujen lopuksi omena muuttuu maan tomuksi, loppujen lopuksi omena syntyy tuhoutuakseen. Vain kerran se voi olla täydellisen pyöreä, valkea, kuulas. Valkea kuulas.

Vai olla taos. Taos, vaikkapa miekka, joka jokaisen iskun, kuumuuden ja hehkun mukana yhä täydellistyy. Osumalla on tarkoitus, terä leikkaa paremmin, terä oppii. Miekka ei koskaan voi olla täydellinen, miekkaa ei koskaan voi takoa liiaksi, takoa täydelliseksi, sillä täydellisyys on saavuttamattomissa. Miekkaa ei korjata elonkorjuussa, miekka kylvää kuolemaa, niittää henkiä. Miekan terä on kylmä, se on eloton.

Ensin on pala metallia. Kuumuus. Alasin. Tuhannet iskut lyövät miekkaan sen muodon. Ilman iskuja se ei palvelisi tarkoitustaan, ilman iskuja se olisi vain pala metallia.

Niin, ollako omena, vai ei olla. Ollako miekka, vai ei olla.

Japanilaisen sananlaskun mukaan tuulessa kasvavilla puilla on vahvat juuret. Vahvistavatko vastoinkäymiset meitä, ihmisiä, vai nujertavatko ne meidät vähä vähältä? Ovatko nämä ikävien sanojen, tapahtumien, muistojen ja tekojen vahvistava vaikutus vain ikävä lume?

Vai ollako sekä omena että miekka.

Sekä pehmeä että kova, eritavoin.

Ruumiimme, pehmeä ja inhimillinen ruumiimme on kuin omena. Polta minut, jäljet näkyvät ikuisesti. Viillä minut, arvet jäävät pyytämättä ja vaikka pyytäisikin. Katkaise minut, minä katkean ainiaaksi. Ruumis antaa lopulta periksi. Se valuu maata kohti kuin ajatellen 'maasta minä olen tullut, maaksi olen jälleen tuleva'. Lopulta ruumis antaa periksi, jää varjoihin, hajoaa.

Sielumme kuin miekka, elämänmittainen taos. Jokainen kolhu sitä vahvistaa. Jokainen kolhu sen kovettaa. Viilto terävöittää sen, polttomerkki hehkuu tulena sen varressa. Metallin ja hedelmän kehityskaari on päinvastainen. Kun toinen on vahva, toinen on heikko.

Sekä miekat että omenat ovat vaikuttaneet suuresti maailmanhistoriaan. Sodat. Isaac Newton. Aatami ja Eeva (ken uskoo). Lumikki. (Köh.)

Aivan, ja Wilhelm Tell. :)

Ehkä meissä kaikissa asuu pieni... miekka... ja pieni omena? Eh. Tulipas tästä nyt mielenkiintoinen. ;)

Lento yli jurttien

Kävin eilen kirjastossa. Pidän kirjoista, oikeastaan pidän niistä aivan äärettömän paljon. Käsittääkseni tämä on aika yleistä ihmisten kesken, joten asiaa tuskin tarvitsee selitellä. Parhaat muistoni lukemisesta ovat lapsuudesta, kun äiti luki minulle aina uudestaan ja uudestaan Aku Ankasta lyhyen yhden sivun sarjakuvan Hessusta pitsakuskina. Hän vain keksi vaihtaa nimen pitsakuskista pissakuskiksi. Kylläpä kuulkaa oli hauskaa, kun Hessu pitsojen sijasta kuskasi ihmisille pissaa! Kuvitelkaapa nyt, siis pissaa! Hih. Hohhoijaa, ehkä minusta tuli siksi tällainen.

Muistaakseni joskus määrittelin mielikirjallisuuteni sellaiseksi, jossa on 'eritteiden hyökyaaltoja', mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Huoh, niin, koin esimerkiksi hyvin suurta mielihyvää lukiessani Transpottingista kohtausta, jossa Renton kauhoo täynnä paskaa olevaa WC-pönttöä löytääkseen sieltä huumekapselit, jotka oli piilottanut peräsuoleensa aiemmin - hän ei siis ollut muistanut tätä kätköään käydessään hiukan aiemmin, hmmm, asioilla kyseisellä pöntöllä kyseisessä WC:ssä.

Ehkäpä kohtaus kuvasti mielestäni 'jotain' olennaista elämässä. Tai sitten minulla on anaalifiksaatio, eikä seksuaalisuuteni ole kehittynyt normaalisti ja täysipainoisesti genitaalivaiheeseen. Eh,

...no, takaisin kirjastoon. Siinä minä siis seisoin, keskellä sitä kirkkaasti valaistua rakennusta. Pian tunsin todellisuuden hämärtyvän, yhtäkkiä tuntui siltä kuin eteeni oli kohonnut suuri muuri. En ollut koskaan oppinut saksaamaan, joten tunsin syvää epätoivoa. Tajusin yhtäkkiä hyvin selvästi, etten koskaan pystyisi hyppäämään edessäni kohoavan muurin yli. Se tuntui niin korkealta, niin korkealta, että epäilin jo jonkinlaisen kirjatoukanreiän (vrt. madonreikä) kautta siirtyneeni kenties menneisyyden Berliiniin vuonna 1989 tai mikä pahempaa, vielä kauemmas Kiinaan, jakkihärkien kupeeseen. Kaukaisuudessa kuulin utuisen, keinuvan laukan. Kaviot iskeytyivät rytmikkäästi maahan, kuvittelin hiekkamaan pölyn ja sen, kuinka hevonen painoi vasten kuolaimia. Tämä hevonen on villi, tiesin. Maistoin melkein raudan suussani. Ja askeleet, niiden poljento loi rytmin. Jospa olenkin tuo hevonen itse, jospa minä olen tuo hevonen, tuo, jonka tulee hypätä tämän muurin yli. Tunsin epäröintiä, mutta muistutin itseäni, ettei hevosten tarvitse saksata. Ehkä olin jopa hevonen, jolla oli siivet. "Se vasta olisi jotain", ajattelin. Laukka hidastui, tasaantui. Kuvittelin tasangon, jolla hevonen tanssi. Jolla minä tanssin. Murretun okran värinen maa pöllysi, nauroin. Ja pian laukka oli tuskin kuultavissa.

Ja minä ymmärsin, se oli minun sydämeni. Kynsilaukka, sydänlaukka, hymyilin. Ja muuri, se oli oikea, laastia ja rappausta, maalia, tiiltä. Se oli kirjaston seinä, jossa oli hyllyjä, joilla oli kirjoja, joissa oli tekstiä. Muistin, että olin tullut kirjastoon lainaamaan kirjoja. Varmasti niin täytyi olla, sillä sitä ihmiset kirjastoissa tekevät. Olin tyytyväinen järkeilyyni, niin, varmasti olin tullut sinne lainaamaan kirjoja! Ja seinä, naurahdin hätääntymiselleni, seinäkin oli vain tavallinen seinä.

Vain tavallinen seinä. Seinä, jonka hyllyt olivat täynnä elämäkertakirjallisuutta. Kaikki tietävät, että elämäkertakirjallisuus laittaa ihmisen pohtimaan niin globalisaatiota, kaivon pohjalle kannettua vettä kuin eilisen teeren poikiakin ja herättää pohjimmaisen kysymyksen, kuljettaa sen huulille.

Ja pian sitä huomaa parahtavansa kirjarivien väliin "Miksi?".

Haluaisin todella ymmärtää elämäkertojen merkityksen. Miten kukaan tahtoo vapaaehtoisesti tuoda elämänsä, ajatuksensa julki? Eikö se vaadi aivan tavatonta itseriittoisuutta? Miten kukaan voi ajatella olevansa (tai ajatustensa olevan) niin 'arvokas', toisaalta laskea itsensä niin vähän omakseen, että jakaa ajatuksensa kasvottoman ihmismassan kanssa? Mikä tarve saa ihmisen jakamaan elämänsä ja ajatuksensa näin?

Ymmärrän kirjat, joissa ihmisen kautta sivutaan esimerkiksi jonkinlaista historiallista aikakautta tai yhteiskuntaa, kulttuureita, mutta on olemassa myös hyvin itseriittoista elämäkertakirjallisuutta. Nonsensea. Narsistista paatosta.

Näin monia turhalta tuntuvia kirjoja riveissä. Lento yli jurttien, se jäi mieleeni, joku on todella nimennyt kirjansa niin.

Ei itseilmaisussa ole mitään pahaa, ei todellakaan, mutta sen julki tuominen on toisinaan jollain tavalla hyvin irvokasta. Miksi joku haluaa kertoa? Miksi? Minä en ymmärrä! Mikä erottaa nidotun tekstin siitä, joka on vain omalla kovalevyllä, laatikossa, kansion välissä? Fiktio ei perustu tositapahtumiin, fiktiiviset tekstit voidaan rakentaa monitasoisiksi ja dynaamisiksi kokonaisuuksiksi, joissa henkilöhahmot ja tapahtumat valjastetaan palvelemaan tiettyä ajatusta tai päämäärää. Fiktiota ei ole ollut ennen kuin joku on kirjoittanut sen. Paperi on sen ulottuvuus. Todellisuutta ei taas tarvitsisi kirjoittaa eläväksi, se on ollut omalla tavallaan olemassa, irl. Onko niin, että metsässä kaatuva puu ei kaadu, jollei joku näe sen kaatuvan, sen kaatuneen? Ei riitä, että puu tietää kaatuneensa? Eikö riitä, että ihminen tietää kokeneensa?

Tekstin julkaiseminen ei ole osoitus mistään. Se ei takaa mitään, kerro mitään.

Asiat voidaan puhua kuoliaaksi. Asiat voidaan vaieta eläviksi.

No, minä kuitenkin todella kävin kirjastossa. Tein pulliakin, mutta se taas on jo ihan toinen tarina. :)

jKr (eli jälkikirjoitus) : Kuulostipa se hyvin ristiriitaiselta. (Mitenköhän minä keplottelen tieni tästä ulos..?) Itse raapustan tässä hyvin vaatimattomilla lahjoilla yhtä vaatimatonta bloginpoikasta ja uskaltaudun kuitenkin arvostelemaan toisten jurttia. Niin, kyse oli nyt lähinnä sellaisesta paperisesta kirjoituksesta. Paperi on arvokasta, paperia on rajallinen määrä. Minusta kirja, kirjallisuus, olisi arvokkaampaa, mikäli sitä ei julkaistaisi niin, hmmmm, niin kuin sitä nyt julkaistaan.

Aivan liikaa. Aivan vääristä syistä.

Nimi myy, kasvot myyvät. Jotain on pielessä, mikäli (esikois)kirjailijan nimi painetaan suuremmalla fontilla kuin itse teoksen nimi. Inhoan kirjoja, joiden takakannessa ei kerrota itse kirjasta mitään, siteerataan vain maailman kriitikkoeliitin korkealentoisia mielipiteitä itse kirjailijasta, josta pahimmassa tapauksessa on postikortin kokoinen (80-luvun) kuva takakannessa.

Niin, internet on eri asia. Bittejä on rajattomasti, ihan kaikille. Minullekin!

Peace.

Ihmisen kyllästys

Neste voi kyllästyä. Myös ihmiselle saattaa käydä näin, huomasin.

It's a beautiful day!

Olen odottanut tätä päivää jo kauan. Noin puoli vuotta sitten kellot käännettiin talviaikaan. Tai ei, ne piti kääntää. Minä en kääntänyt.

Ajattelin silloin orgastisen tyytyväisenä tätä kaunista ja aurinkoista maaliskuista päivää, jolloin kellot jälleen kääntyisivät kuka mihinkin suuntaan, useimmat kesää kohti - aurinkoa kun muinoin tapasivat palvoa. Orgastinen mielihyvä tulvahti kehooni, kun kuvittelin, miten viettäisin tämän päivän, nämä hetket, jolloin niin monet virittävät viisareita. Nämä hetket, jolloin minun ei - mikäli en niin mielisi - liikauttaa kvarkkiakaan ajastamisen hyväksi.

Eniten iloa minulle tuottaa se, että olen kuin varkain varastanut aikaa. Jos oletetaan, että kellon aikaistaminen/myöhäistäminen vie noin 20 sekuntia aikaa kerralla, olen nyt onnistunut puijaamaan itselleni 40 sekunnin jatkoajan tässä elämässä.

Ja se, hyvät ihmiset, hymyilyttää.

Ihmiset, tilatkaa Aku Ankka.

Koska 'todellinen maailma' on näennäisesti niin kylmä ja julma, olen uppoutunut kurjen mutkiin, hanhien vaaroihin ja suunnannut Ankkalinnaan. Ankkalinna on hieno paikka, olen kokenut siellä monia, monia jännittäviä seikkailuja. Nyt - kärsiessäni eroahdistuksesta, ikävöidessäni kadotettua lapsuutta - tartuin keltaiseen (!) tiiliskiveen ja heitin sen seinään. Aku Ankan sompailut viime vuosituhannelta veivät minut epäluontevien vuorosanojen, alleviivattujen opetusten ja mielenkiintoisen värityksen (ja ihmisenkaltaisten otusten, jotka eivät käytä housuja) pariin. Näistä seikoista huolimatta opus hujahti päähän kuin se kuuluisa kusi. Aku Ankka innosti minut tutkimaan fiktion teitä. Vaikken äitiyttä aktiivisesti harrastakaan, tässä erinomainen iltasatu kaikille, ihan jokaiselle! :)

Olipa kerran aurinkoinen talvipäivä, aurinko kimalteli hileisen jään pinnassa. Olipa kerran ihmiset, jotka keksivät sanat 'nahka' ja 'liha'. Olipa kerran satoja kuutteja tuolla nimenomaisella jäällä, jonka pinnasta aurinko hehkui. Olipa kerran niin, että näillä puolustuskyvyttömillä, nukkapintaisilla kuuteilla oli sekä nahka että lihaa sen alla. Pian ihmiset ymmärsivät sen.

Olipa kerran verenpunainen jää, kuuttien verinen talvipäivä. Olipa kerran niin ettei kuutteja enää ollutkaan. Oli vain kasa lihaa ja sen vieressä kasa nahkaa.

Kaisa-kuutti.

Hylkeiden ja kuuttien metsästystapoja (Wikipedia):

1. Houkutinmetsästys muun elävän houkuttimen avulla (vihollinen tai oma poikanen)
2. Lähestyminen tai houkuttelu lajikumppaniksi naamioituneena
3. Aiemmin myös esim. harpunointi, poikasten varastaminen pesästä ja nuijinta (luit oikein)

Soiva laatikko kertoi, että tänään muistaakseni Alaskassa järjestetään hylkeenpoikasten massapyynti. Jes?

Toisaalta en katso tätä omaa moralisoimistanikaan hyvällä. Norjan sivustolla kerrottiin järkevästi faktoja hylkeenpyynnin puolesta ja kannan liiallisen kasvun vaikutuksista esimerkiksi meren kalakantaan. Tämä on vaikea aihe. Toisaalta lihansyönti ja metsästys ovat kuuluneet jo kauan maapallon historiaan, ja ovathan kasvitkin ns. 'eläviä' olentoja, vaikkei niillä olekaan 'tietoisuutta' siinä merkityksessä kuin me sen käsitämme. Vaikeaa, eikö totta?

Kun näen pikku-Kaisan kauniit silmät, en voi ymmärrä metsästystä. Kuitenkin syön lihaa kuin raavainkin mies tuntematta tunnontuskia.

Mielestäni olisi järkevä vaade, että mikäli haluaa syödä lihaa, ostaa kotiin oman Oskari-possun ja lahtaa sen itse.

Että näkisi, mistä se liha tulee. Että näkisi, miten se sika on mahdollisesti huutanut, kun se on haistanut jo teurastettujen sikojen veren teurastamossa. Minä en moralisoi teurastamoja, kysyntä synnyttää liiketoimintaa, vaan moralisoin itseäni.

Jos minun pitäisi teurastaa lihan vuoksi, alkaisin märehtiä niityillä. Niityt kuulostavat hyvältä, voi olla että se parantaisi myös elämänlaatuani. Vain minä, Muska ja pikku-Kaisa. Vasten auringonsiltaa.

Lähtemisen kaipuu, jäämisen ikävä.

Olipa kerran talo. Se talo oli vankka ja käytännöllinen, kaikkien talonomistajien unelma. Häränsilmä, sanoi mies, joka heittää iltaisin tikkaa. Napakymppi, sanoi Kari Salmelainen. Calvin, sanoi Hobbes.

Kuin Hobbes, se, jonka kanssa minä leikin, sanoi Calvin.

Olipa kerran maailma, joka puhkui ovesta sisään. Olipa kerran avonainen ovi. Maailma tuli sisään ja kertoi aivan mielettömiä asioita, aivan mielettömän hillittömiä asioita. Ettäkö on maailmaa tuon metsän takana? Ettäkö ihmiset puhuvat eläinten kieltä, ja sanoja, toisilleen? Olin mykistynyt, hämmästynyt niin että kallistuin kallistumistani taaksepäin ja lopulta kellahdin kumoon. Lattia on kova ja sileä, se oli hyvä asia. Minun tajuntani laajentui, tunsin kalloni saranoiden antavan periksi. Niksnaks, ne sanoivat ja vaihtoivat itsensä suurempiin.

Maailma hymyili. Se näki, että nyt oli hyvä.

Katsoin taloa, jokaisen kiinteistöihmisen unelmaa. Hyvä pohjapiirros, suorat seinät, selkeät laatoitukset keittiössä. Ei vesivahinkoja.

Laitoin talon myyntiin seuraavana päivänä.

Calvin soitti minulle. Kerroin, että hän oli ollut väärässä. Minun taloni ei ollut Hobbes, vaan raja meidän välillämme - minun ja säännöttömän mielikuvituksen. Hän sanoi ymmärtävänsä. Minä ymmärsin sen hyvin.

Kun jätin talon viimeisen kerran, näin taloni - anteeksi, siis entisen taloni - pihamaalla piisamin. Se heilutti minulle kättään, käpäläänsä ja hymyili niin kuin vain piisami hymyilee. Otin piisamia kädestä, kävelimme auringonlaskuun. Muskan - se on piisamin nimi - mielestä se oli hauskaa.

Eikä Calvinkaan oikeasti tee läksyjä. Ei hän voisi...

Vaihdoin taloni piisamiin ja telttaan. Olen mielestäni onnellisempi kuin koskaan ennen. Toisinaan kaipaan jykeviä seiniä, myönnän sen, mutta elämä ei ole suoraviivaista.

Kuten minä ja Muska, myös lähtemisen kaipuu ja jäämisen ikävä kävelevät käsi kädessä. Ei toista ilman toista, ei piisamia ilman rottaa.

Nyt haaveilen tulevaisuudesta piisamirotta olkapäällä. Minua mietityttää, onko Muska niin fiksu, että voisin tehdä kuin Risto Reipas: antaa sateenvarjoveneelle nimeksi Puhin Äly (vrt. Muskan Häly). Minusta on hurjan romanttista, että ihmiset nimeävät toisinaan veneen rakastetun nimiseksi.

Esimerkiksi Marianne X tai Sirpan Lempeys. Siinä kiteytyy suomalainen hienovarainen ja puunkarhea romanttisuus, rakkaudella paistettu makkara, kotimatkalla kaupasta ostettu Iltalehti, "kun sinä niin tykkäät näistä". :)

Pyyntö.

Suola siroaa silmistäni, leviää.

"Suolahuuhtelu", pyydän.

Vie autosi huoltoon, ihminen.

Autuaita ovat ne, jotka eivät ole sitä kokeneet. Autuaita ovat myöskin ne, jotka kirjoittavat sitä juuri nyt 'elämän suureen kankaaseen'. Joita on koeteltu, ne eivät ole autuaita. He ovat riutuneet, ehkä riutuvat juuri nyt. En rajaa sitä käsitteeseen rakkaus, vaan kaikkeen, minkä menettäminen on kivuliasta. Jokainen on menettänyt jotain, jokainen on kokenut sen tuskan. Pala kurkussa hautajaisissa. Hyvästit. Lapsuudenkoti, joka myytiin. Luottamus, joka annettiin pois. Se kissa, joka lähti koskaan palaamatta.

Niin, menetys. Tunne, joka...



Tähän väliin mahtuu monta sanaa. Menetystä on kuitenkin äärettömän vaikea kuvata. Olkoon se minun tekstissäni tuo tyhjyys, tyhjyys, jollainen se onkin. Autio paikka.

Se on hiljaisuus, joka soi. Vilkas autotie, pimeä. Hiljaisuus. Kellon viisareiden huutava liike, kiinalainen kidutus.

Hiljaisuus. Kaikuvat äänet. Pimeys. Katumus. Munchin Huuto. Tunne kuin olisi juonut liikaa kahvia, aivan liikaa.

Geishan muistelmat -elokuvassa runoilija oli kirjoittanut kolmisanaisen runon menetyksestä temppelin seinään. Sanat oli kuitenkin pyyhitty pois, sillä kaipaus, sitä ei voi kuvata.


Niin, sitä ei voi kuvata.

Ja eikö joka päivä ole menetys, yksi vähemmän. Joka päivä yksi vähemmän. Siksikö ihminen on usein niin surullinen, siksikö aamuisin peilistä katsoo jotain aivan liian voipunutta tämän ikäiseksi. On kuin valtatie, jota pitkin asiat kulkevat - lujaa. Mikään ei jää, paitsi autot, jotka bensan loppuessa hylätään tien varteen. Siinä sitä sitten on, märehtii peltilehmän kyljessä, surien menetettyjä asioita. Autoista pitäisi pitää huolta! Ei niitä saa jättää tien varteen!

Ei niitä saa jättää tien varteen. Autoillakin on tunteet.

Teilläkin on tunteet.

Oodi Kosmokselle

Aina yksin, aina sydän syrjällään
Aina yksin, teen tulta pimeään

Sun luotasi mä lähden, kun en sisimpääsi nää
Kun kysymykset kaikki ilman vastausta jää

Aina yksin

Mä meen, mä meen, mä meen ja mä huudan
Mä meen, mä meen, mä meen ja mä huudan
Mä meen, mä meen, mä meen ja mä huudan
Mä meen ja huudan sua

Me nauretaan ja juodaan kunnes kaaos yllättää
Kunnes uusi päivä nousee kylmänä kuin jää
Eikä kukaan oikein piittaa, mä en piittaa itsekään
Vain vähän tottuneemmin aina ilman vastausta jään

Mä mietin ehkä liikaa, kun mun pitäis elää vai
Ehkä syntymässä sielun liian rikkinäisen sain
Kun sun sanas kylmät sattuu ja tuo outo hiljaisuus
Joka lauseisiimme kietoutuu kuin musta avaruus

Ja mä jään sun vierees kyllä, vaikken sisimpääsi nää
Vaikka kysymykset kaikki ilman vastausta jää

(Anna Eriksson - Aina yksin)

Minä tiedän, tämä on rakkauslaulu. Ja tiedän, minä laulan tätä Kosmokselle, maailmankkkeudelle.

Tunnen olevani toisen luokan kansalainen. Huoh. ;)

Charlotte sometimes

sometimes i dream
where all the other people dance
sometimes i dream
charlotte sometimes
sometimes i dream
the sounds all stay the same
sometimes i'm dreaming
there are so many different names
sometimes i dream
sometimes i dream...

charlotte sometimes crying for herself
charlotte sometimes dreams a wall around herself
but it's always with love
with so much love it looks like
everything else
of charlotte sometimes
so far away
glass sealed and pretty
charlotte sometimes

(The Cure - Charlotte sometimes)

Olen huomannut, että Charlotte käyttää harvoin housuja. Monet hänen vaatteistaan ovat vaaleita, itse asiassa olen nähnyt hänen käyttävän mustaa paitaa vain kerran. Se oli silloin, kun hänellä oli päässään se vaaleanpunainen peruukki. (Hassu sana.)
Charlotte on fiksu, hän on käynyt Yalea. Hänen miehensä John sanoo, että hän viisastelee, Charlotte itse sanoo olevansa ilkeä. Bob Harris makaa Charlotten vierellä valkean untuvapeitteen päälle ja kertoo Charlotelle, ettei tämä ole lainkaan toivoton - sitten hän ottaa kömpelösti kiinni Charloten jalasta, rummuttaa yhdellä sormella hermostuneesti jalkapöytää. He nukahtavat.
Charlotte on usein hiljaa. Hän näyttää tarkkailevan ympäristöön, ehkä se onkin totta. Charlotte kantaa kassia huolettomasti ja katselee ikkunasta ulos, kun juna halkoo Tokiota. Ehkä hänestä tuntuu siltä, että hän on irrallaan kaikesta, ettei kukaan välitä hänestä.
Ehkä hän yritti soittaa jollekin, jolla ei ole aikaa kuunnella. Ehkä hän teki niin.
Charlotte on luvannut lopettaa tupakoinnin - myöhemmin. Hän nostaa kirsikankukkakoristeen kattoon ja ui. Hän on Bob Harrisin kanssa samaa mieltä: allas on mukava. He heiluttavat yhdessä Bob Harrisille, kun hän (painettuna auton sivuun) lipuu ohi. Bob Harris on kuuluisa, hänestä on mainoksia ympäri Tokiota. Toiset niistä ovat liikkeessä, kuten kerroin.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaankin, Charlotte ei koskaan vanhene. Hän ei koskaan lähde Tokiosta, hän ei koskaan pääse kokemaan esikoisensa syntymää. Sitä kauhua, myöhemmin ihastusta, myöhemmin käsittämättömän suurta kiintymystä. Hän ei koskaan pääse kirjoittamaan riviäkään.

Charlottea ei ole olemassakaan. Hän on ikuisesti Lost in translation, uneton Tokiossa. Hän ei koskaan pääse kertomaan, mitä Bob Harris hänelle merkitsi. Hän ei ole todellinen.

Hassua, mutta jokaisen elokuvan elämänkaari on yhdenlainen Päiväni murmelina. Ne toistavat itseään, toistavat kunnes levy naarmuuntuu tai nauha katkeaa.
Siihen asti Charlotte polttaa miljoonittain savukkeita. Saamatta tietenkään keuhkosyöpää, elotonta ihoa, mustuneita keuhkoja tai vuosirenkaita, mkä onkin asian ainoa positiivinen puoli.

Rakastiko Charlotte Bob Harrisia? Rakastiko Charlotte Bob Harrisia? Mikä tunne läikähti Charloten sydämessä, kun hän katseli Bobin laulavan 'What's so funny about peace, love and understanding'?

Lost in translation tiivistyy yhteen lauseeseen: 'Everyone wants to be found.'

Ihminen on hupsu otus. Minäkin katson elokuvan uudestaan ja uudestaan - uudestaan ja uudestaan. Ihan kuin en olisi jo aivan tarpeeksi tiedoton jo muutenkin! Niin, pian onkin ilta, päivät kuluvat ja muistan, että minun piti käydä kaupassa, kirjastossa, ulkona jo aamulla, eilen, viime viikolla.
Charlotte ymmärtää, hän on fiksu. Ensimmäisen kerran jälkeen kokemus ei ole enää sama, ehkä siinä piilekin uusintojen viehätys.
Kuitenkin, he toivoivat, etteivät koskaan enää matkaa Tokioon.

Charlotte: "Let's never come here again because it will never be as much fun."

Kuitenkin, miljoonissa kodeissa he matkaavat sinne aina uudelleen.

Niin, heidän toiveitaan ei kunnioiteta. Ei tarvitse, eiväthän he ole olemassa.

all the faces
all the voices blur
change to one face
change to one voice
prepare yourself for bed
the light seems bright
and glares on white walls
all the sounds of charlotte sometimes
into the night with
charlotte sometimes

night after night she lay alone in bed
her eyes so open to the dark
the streets all looked so strange
they seemed so far away
but charlotte did not cry

the people seemed so close
playing expressionless games
the people seemed so close
so many
other names...

Traileri: Bob is an actor. Bob is lost. Bob doesn't speak the language. Fortunately for Bob friendship needs no translation.

Tiedän, että jo sekunti voi määrittää ystävyyden, en vain ole uskonut siihen. No, kun kerran muutkin niin ehkä minäkin...? :)

Ehkä vain toinen näkee toisessa jotain, minkä tunnistaa myös peliistään aamuisin. Sokea sokeaa taluttaa.

In omnia paratus

Kuvittele sateenvarjojen meri. Kuvittele ihmisiä korkealla. Ihmisiä korkealla, hyppäämässä alas sateenvarjot kädessään. Kuvittele putoamisen nopeus, kova maa. Vain kuvan hidastaminen todentaa laskeutumisen eri vaiheet. Kuvittele xy, xy, xy,..., xy ja xx. Kuin mustat varikset pojat leijuvat maahan. Ainoa tyttö on kyyhkynen. Taivas on sininen heidän taustallaan. Taivas on sininen ja hetken he lentävät. Leijuvat.

***

Minua he muistuttavat Maija Poppasesta, taianomaisesta lastenhoitajasta, joka leijui

leijui

leijui

***

leijui taivaasta pankkiirin perheeseen. Toisaalta he muistuttavat minua saippuakuplista, joita puhalsin lapsena, sillä he näyttävät painottomilta. Hidastuskuvassa tytön helmat aaltoilevat. Muistan voikukkien (Taráxacum vulgáre [Eikö se kuulostakin näin paremmalta]) valkeat hahtuvaiset, kun pyörteilivät tuuleen. Nyt minulle ei ole ollut vuosiin "aikaa" seurata niiden lentoa. Muistan myös lapsuuteni ainoan vappupallon, ison Herra Paddingtonin, jonka päästimme kesän korvilla irti. En vieläkään ymmärrä, miksi se päästettiin irti, miksen saanut pitää sitä. Juoksin sen perässä portille asti - olisin toki mennyt pidemmällekin, mutta siihen piirtyivät liikkumavapauteni rajat.

Ehkä minulle haluttiin jo silloin opettaa, mitä menetäminen on. Että kaikki mitä saan, saan vain menettääkseni. (Tämä on totta, ei itsesääliä.) Että kaikki menee pois. (Lilo&Stitch-elokuvan Lilo, pikkuinen tyttö, sanoo kuvaavasti: "[Praying] It's me again. I want you to bring me a friend, someone who won't leave. Maybe and angel, the nicest one you have.") Hmmm, ehkä täytyisi harkita sitä Jumalaa uudemman kerran, koska ilman eh, häntä (?) rukoilu on kaiketi mahdotonta.

***

He ovat salamyhkäisiä, nauravaisia intellektuelleja, jotka uskovat kaikkien ovien olevan avattavissa. Kaikkien lukkojen murrettavissa. Ja vuoret, ne tulevat - totta kai - heidän luokseen. Minä taas olen vuorikiipeilijä. Vuoret eivät tule luokseni, vuodet sitäkin useammin.

***

Varjot aukeavat. Sulkeutuvat. Unohtuvat. Katoavat.

***

Nämä ihmiset, salaseuran jäsenet, huimaavat päätään. Heidän tunnuslauseensa on 'in omnia paratus', mikä tarkoittaa 'varautunut kaikkeen'. He ovat varautuneita kaikkeen, siis heillä on paljon mietittävää. Asenne vaatii valmisteluja. Betonibunkkereita, vesivarastoja, Viagraa, kondomeja, postimerkkejä, tyhjiä papereita, kyniä, leivänpaloja. Kaikkeen valmistatuminen on äärettömän rankka harrastus.

***

Nyt, hetken, varjot ovat kuitenkin auki. Nyt ei ole vielä kiire, vielä.

***

Toivottavasti rypyt poimuttuvat 30 vuoden kuluttua heidän silmäkulmiinsa ja suupieliinsä, sillä tunnetusti rypyt ilmentävät sitä, kuinka paljon ihminen on hymyillyt.

Eräs ystäväni on erittäin kaukonäköinen ja tulee iloitsemaan vanhuudesta, sillä hän - jostain kumman syystä - haluaisi jo rypistyä. Minun täytyykin muistaa kehottaa häntä hymyilemään enemmän.

***

Omnia mea mecum porto - Kaiken kannan mukanani. Kasvot eivät unohda koskaan.

***

***

***

*Muokattu 21.03. klo 10.44

Kuu, kaltereihin asti ulottuu

Muhammed aloitti viimeisen saarnansa sanoilla 'oi ihmiset'. Minä en ole Muhammed.

Olen kateellinen kuulle. Miksi sellaiset paikat, jossa ei ole asutusta, talon taloa, on nimetty kaikkein kauneimmilla sanoilla? Kuu on kiveä, tomua ja kraatereita, siellä ei ole edes kaasukehää.

Miksi oi miksi?

Ettekö tekin haluaisi asua Sateenkaarten lahdessa ja käydä päivisin uimassa ja melomassa Nekarinmeressä tai Myrskyjen valtameressä?
Ystäviä soudettaisiin katsomaan yli Hedelmällisyyden, Nerokkuuden tai Höyryjen meren, vasten auringon siltää, säteet myöhäiseen iltaan.

Jäisit siihen ystäväin, jäisit siihen ystäväin, on hyvä olla kanssas näin...

Kuussa ei olisi kaatopaikkoja, vaan jätteet kuljetettaisiin pilvilaivoin Mätänemisen suolle ja Vaarojen merelle ihminen menisi koettelemaan itseään. Mare Tranquillitatis, Rauhallisuudenmeri tarjoaisi väsyneille viimeisen leposijan.

Se kuulostaa aivan Mikä-mikä-maalta, missä kukaan ei kasva aikuiseksi.

I have a place where dreams are born
And time is never planned.
It's not on any chart
You must find it with your heart.
Never Never Land.

It might be miles beyond the moon
Or right there where you stand.
Just keep an open mind
And then suddenly you'll findNever Never Land.

You'll have a treasure if you stay there
More precious far than gold.
For once you have found your way there
You can never, never grow old.

And that's my home where dreams are born
And time is never planned.
Just think of lovely things.
And your heart will fly on wings
Forever in Never Never Land.

You'll have a treasure if you stay there
More precious far than gold.
For once you have found your way there
You can never, never grow old.

And that's my home where dreams are born
And time is never planned.
Just think of lovely things.
And your heart will fly on wings
Forever in Never Never Land

Hmmm. Neverland jokaiselta löytyy sydämestä. Lohdullista.

(Lainasin hiukan tiedonmurusia Wikipediasta.)

Pöytävaraus

Muistissani, juuri ennen flamingoja ja Sudeettialueiden valtaamisesta vasemmalla, on pöytä. Siinä pöydässä istuvat Katja Kallio ja Matti Kuusela teroittamassa kieltä. Tampereen työväenteatteri seisoo pöydän vieressä, en onnistunut löytämään hänelle sopivaa tuolia. Rainbow'n mainostiimi pyörittelee lihapullia, Pepsodent-mainoksen mies ihailee uusia lenkkikenkiään ja Susan Sarandon naputtelee kynsillään pöytää ilmeisen tylsistyneenä.

Gilmoren tyttöjen Lorelai, Rory, Logan ja Luke katselevat Peppi Pitkätossua sivummalla. Kaikki nauravat, paitsi Luke, joka ei naura koskaan Peppi Pitkätossun kaltaisille asioille. Hän korjaa asioita.

Lena Olin ja Juha Seppälä vääntävät kättä. Erlend Loe juoksentelee ympäriinsä etsimässä sillan alle vierinyttä palloaan.

Heille tarjoillaan Valion mustaherukkakiisseliä.

He asuvat minun mielessäni pyöreän pöydän ympärillä (jolla on valkoinen - vielä tahraton - liina), he ovat minun pyöreän pöydän ritarini. He ovat niitä, jotka saapuivat elämääni kuin varkain ja humauttivat nuotioni tuleen, kun oli oli satanut koko yön ja raavin sadatellen märkiä tulitikkujani. Vain käämit paloivat.

Titanic lipui kuin kaarnalaiva kyynelpurossani, mutta nämä tyypit olivat jo sellaista sinivalaan kokoluokkaa. Katja Kallion kolumni, jossa verrattiin ihmisiä eri maiden jääkiekkojoukkueisiin, on tatuoitu rintaan kuin se edesmennyt epävireinen perhonen ja erästä Matti Kuuselan artikkelia kannan mukanani kuin hienointakin romaania. Tampereen työväen teatterissa näin ensimmäisen kerran balettia luonnossa ja 'se sai mut kyyneliin, se helppoa on'. (Mielestäni baletissa kauneinta on se tossujen pehmeä suhina [kuin he eivät edes hyppäisi), suunnaton liikkeiden jäntevyys ja kehon valjastaminen niin kokonaisvailtaisesti ilmaisun välikappaleeksi. [En ymmärrä baletista kuitenkaan mitään. toim.huom.])

Rainbow'n mainos 'Runoilija, tarvitset muusia' oli yllättävä ja hauska. Tunsin aivoissani liikettä.

Nämä yhtäkkiset maailman meren sinivalaat, innovaatiot, pienimuotoisen valotuksen aiheet, ovat olleet omalla tavallaan hirvittävän merkityksellisiä minulle. Ne ovat osoittaneet, että suuri ajatus voi piillä missä tahansa, esittäytyä niin monessa muodossa.

Lena Olinin dynaamisuus ja silmien ääretön lempeys, Erlend Loen vilpitön maailman kuvaaminen, Susan Sarandonin kuin sattumalta esitetty elon kuvaus tuntuvat vääjämättömästi olevan osa tietä jonkinlaiseen ymmärrykseen. Minusta kun on aina vähän tuntunut siltä, että tämä maailma on niin kovin käsittämätön. :)

Sitä löytää itsensä Tokiosta, istumassa Charlotten vieressä pilvenpiirtäjän ikkunalla. Charlotte polttaa, minä en. Pian puemme vaaleanpunaiset peruukit päähän ja Charlotte laulaa karaokea. Käymme katsomassa robotteja, uimassa. Toisinaan makaan Joelin ja Clementinen kanssa Charles-järven jäällä tai herään syvästä unesta siihen, että suustani leijailee verenpunainen ruusun terälehti. Joskus niitä putoilee katostakin, kuin sadetta.

Tai istun Thelman ja Louisen takana ja katselen, kuinka tie jatkuu vaan. Huomaan toivovani, ettei se koskaan ikinä milloinkaan loppuisi. Thelma vaihtaa radiokanavaa ja me laulamme:

Perillä on tuolla edessämme jossain
Mennään, mutta ajetaan hiljempaa
Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan

Tämä voi olla
koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan

Ja uudestaan.

...jatkuu, jatkuu vaan

Ja uudestaan.

...jatkuu, jatkuu vaan.

Sitten radio hiljenee ja auto vajoaa syvyyksiin, murskaantuu kivikkoon.

Kahvi on kylmennyt ja kappalekin vaihtunut jo useasti. Ehkä on jo ilta.

Katja Kallio teroittaa nyt värikyniä (minun pyynnöstäni) ja hajamielisesti - keskittyen hartaasti keltaisen puuvärikynän teroittamiseen - kertoo kirjoittaneensa jälleen kolumnin TV-maailmaan. Lupaan lukea sen heti.

Huomaan, että Katja ei olekaan mikään turha nainen.

"Sellainen on elokuvan (ja muiden ns. taiteenlajien, mielestäni [toim.huom.]) suurin paradoksi. Se on ihmisen tekemää, alusta loppuun. Ja se muuttuu omaksi maailmakseen, jonne ihmisellä ei ole mitään asiaa. Saanko luvan, voi kerjätä. Mutta ei saa."

Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta. Menköön nyt sitten. (Käyössä oli PMMP:n Matkalaulu ja lainassa palanen Katja Kallio Saanko luvan? -kolumnista [TV-maailma 11/2006].)

Strangelove.

Pääni kuiskaa: "Olisit tehnyt jotain toisin." Siitäkin huolimatta, että persoonallisuuteni kasvoi jokin aika sitten erilleen, olen pääni kanssa samaa mieltä. Haluaisin kuitenkin tarkentaa, että olisinpa tehnyt monia asioita. Aivan, toisin.

I should've.
I could've.
I even would have.

Arno Kotro kirjoitti viisaasti näistä samanaikaisen lopun ja alun aikaisista tunnelmista. Niin, hän kirjoitti, että jonkun pitäisi keksiä termi 'jälkityhmyys'. Minustakaan jälkiviisaus ei tee teoilleni oikeutta, ei, sillä teoissani olisi kyse aivan jostain muusta kuin tyhmyydestä. Minä kävin vielä kaltevammalla pinnalla, siellä missä aivotoiminta hiiiidastuuuuuu, nollapiste uhkaa ja vain pari pahaista arkkia kitkuttelee hengessä mukana.

(Mielestäni paras paikka asua olisi nimenomaan nollapiste. Siis Lontoossa, Greenwichissä. Siinä olisi jotain hyvin symbolista ja siellä olisi Oskari Olemattomien idyllistä majailla Nollakaduillaan. Kun ihmiset pudottaisivat ostoksiaan mukulaisille katukiveyksille, teloisivat koiriaan aidantolppiin tai löisivät päänsä Jumalaan, kaikuisi huuto "Nollille meni!!!" ja kaikki tuntisivat kuuluvansa samaan täysien nollien homogeeniseen yhteisöön. Hymyt karehtisivat. Lapset sikiäisivät. Lukujen perässä olisi jopa enemmän nollia kuin Wall Streetillä, tai jonoissa toisinaan.)

"Mutta kun..."

Ei oo heleppoo, kun ei enää voi vastaankaan väittää. On vain kasvottomia auktoriteettejä, unohdettuja numerosarjoja ja tuntemattomia suuruuksia, jotka jättivät sormenjälkiä ovenpieliin.

Niinpä, kunpa edes saisi mutkuttaa, mutta kun ei.

Mikä viheltäen tulee, se viheltäen menee. Niin myös tämä juna.

Parasta kaikesta on, että tulin joskus luvanneeksi, että tässä elämässä ei katsota taakse (Hah!) eikä kyseenalaisteta reittivalintoja (Hah!). Ehkä sitten seuraavassa onnistun...? Niin, olen aina ajatellut olevani liian kyyninen uskomaan jälleensyntymiseen (Tänne palaaminen olisi äärimmäisen hienoa ja lohdullista.), mutta ehkäpä pitäisi harkita asiaa uudelleen.

Ulkoblogilliset asiat

Voihan...

Hän on poissa.

No, tähän loppukoon tilaajatilanteeni tilanneraportit. (Kukaan tuskin jää kaipaamaan.) Tämä sisäisen tutkivan journalistini yhtäkkinen katoaminen johtuu tietenkin - totta kai - vain ja ainoastaan siitä, että haluan keskittyä ainoastaan olennaiseen, eikä suinkaan siitä, ettei olisi mitään raportoitavaa. ;)

Ehkä taloudellisilla vaikeuksilla oli hiukan osuutta asiaan. Lisäksi kävi ilmi, että hän harrasti tiloissani myös teollisuusvakoilua, talousrikoksia, paritusta, viinanpolttoa, ihmiskauppaa, masturbointia, integrointia, derivointia, piratismia, runonlausuntaa, vesijumppaa, ruoanlaittoa, takinkääntöä, pyromaniaa, posliininmaalausta ja eläinkokeita, enkä minä niitäkään niin hyvällä katsonut. Ja hei, ajan henki on, että ul(k)o(i)stetaan kaikki paperiliittimistä suodatinpusseihin.

No, se siitä.

Rahat vai polkupyörä?

"Yksin kaikkia ja kaikki yhtä vastaan."

Lainaus on kirjasta Anteeksi, mutta muskettini on varastettu, jonka itse kirjoitin. Se kertoo eroottisia välähdyksiä kohtaamisistani vastoinkäymisten, pettymysten, S-mutkien, T-risteysten, junien ja - niin - eläinten kanssa. (Huumoria, anyone?[{Epä]luotettavan kyselytutkimuksen mukaan 8 % kyselyyn vastanneista on katsonut eläinpornoa. Tulipahan vain mieleen.])

Radiot, kuten me kaikki tiedämme, ovat mukavia vehkeitä. Monet luulevat niin, useat ovat oikeassa.

Yksi erehtyi.

Hän, joka vielä eilispäivänä pystyi katsomaan itseään peilistä hyvinkin suoraselkäisenä, on nyt rikki. Kuvaavaa on, että hän syö muoviaterimilla. (Ei hätää, positiivisena yksilönä hän ajattelee elämän olevan nyt vain yhtä loputonta kesäistä piknikkiä. [Mikä on tehnytkin hänestä onnellisemman ja saanut hänet harrastamaan hortonomiaa, leipäpuiden istuttamista - ansioitumista työelämssä. Niin, hän - tämä tuntematon henkilö - on kirjoittanut kirjan. Kukaan ei tosin halua painaa sitä {kuin 'villasella'}, mutta sen siittämä sielun vilja ravitsee tutkimusten mukaan myös nälkäisen suun jos toisenkin. {Hänen on kuultu vertaavan tuotostaan jopa "sen yhden tyypin - Mikä sen nimi nyt olikaan? - leipiin ja kaloihin - tai mitä ne nyt olivatkaan".}] Röyh!)

No, sanotaanko nyt vaikka niin, että eräänä päivänä tämä päiviemme kimallus, musta laatikko, helisi. Kuului laulu. Laulu on kaunis, laulu on ah niin hurmaava. Kuin ensisuudelma, kuin kevätauringon lämpö vasemman suupielen hymykuopassa, näin kuultiin laulua usein kuvailtavan. Maa jytisi.
Sanotaanko nyt vaikka niinkin, että olipa kerran eräs, joka ei halunnut antaa periksi. Elämä antaa ja elämä ottaa, niin hän ajatteli. Se oli hyvä ja kaunis ajatus, senkin hän oli kuullut radiosta. (Usein hän mietiskeli, oliko sittenkään hyvä ajatella valmiita ajatuksia, mutta ei siitä sen enempää. Vielä useammin hän päätti ryhtyä ajattelemaan omin sanoin, muttei siitäkään nyt sen enempää.) Sydän vahva kuin metalli, käsi vakaa kuin haavanlehti. Kirjoitettiin viesti, viesti lähetettiin radiojuontajalle.

"Rakas juontaja, kerro minulle, mikä siellä niin kauniisti soi!"

Odotus kesti, sydän ei. Haviseva käsi herpaantui sivulle, sydän vahva kuin metalli yskähti muutaman kerran kuuluvasti (ehkä jopa syyttävästi) ja hiljeni. Länsirintamalta ei mitään uutta, radio kertoi. Palautetta toivottiin.

Toipuminen kesti kauan. Nyt hän kulkee varjoissa ja välttelee omia kasvojaan. Hän ei tullut kuulluksi.

Mitä on ihmisarvo, sitä hän ei tiedä. Jos häneltä kysyttäisiin avoimia kysymyksiä, kertoisi hän luultavasti viemärialligaattoreista, juustovoileivistä ja Depeche Moden Waiting for the Night to fall -kappaleen kauneudesta. Sitten - sivulauseessa, ali(s)tuskonjunktion turvin - hän voisi kertoa hiljaisia toiveitaan siitä, että maailmaan syntyisi miljoonien äänenmurroksien lisäksi myös äänen murros.

Hän tietää olevansa 'väärää' sukupuolta, mutta katselee iltaisin Transamericaa. Se mies antaisi mitä vain hänen rinnoistaan (- vaikkeivät nekään ehkä aivan täydelliset ole). Se lohduttaa häntä kovin ja auttaa hyväksymään sen, että ääni ei välttämättä tule koskaan murtumaan. Sortuu vain.

Ja se laulu? Miksi enää ihmetellään syytä siihen, että ihmisen syvimmät suhteet luodaan koneisiin ja elektroniikaan? Hopeinen salama, tietokone (Tietoinen kone, pian?) kertoi hänelle sen, mitä mustan laatikon mies ei. Niin, miksi enää ihmetellä?

Kyseinen laulu oli Jack Johnsonin Upside down, mutta sanat olivat sellaiset, että ne vain likaisivat minun nurkkani eivätkä istuisi ollenkaan tähän elämäni ja blogini pehmeään nojatuoliin. Ei, ne sanat näyttivät siltä, että vaikka niitä kehottaisi istumaan - vieläpä ystävällisesti -, ne kieltäytyisivät kohteliaasti, seisoisivat vain ja katselisivat oudoksuen pinttyneitä näkemyksiäni, nurkkiani, pieliäni.

("Hanki parempaa luettavaa!") Puuh, tiedän. :) En kuitenkaan koskaan ihan virallisesti aloittanut tätä tahrattoman (oven)karmeilun "uraani" - paitsi ajautumalla välittömästi identiteettikriisiin - ja tarkoituksenani oli Jackin (letkeä rytmi lupaili niin paljon) suosiollisella avustuksella kovasti yrittää jotain edes etäisesti sinnepäin. (Ai että metsään menee vai?) Tilanne on vakava, myönnetään, sillä kaiken lisäksi äänenavaukseni teemalaulu oli joko tuo ylläoleva tai Radioheadin Creep ("I'm a creep, I'm a weirdo, what the hell am I doing here, I don't belong here..."). Nyt tiedän, miltä Jean-Claude Van Dammesta tuntui, kun hänellä ei ollut pakopaikkaa.

No, mitäpä tässä selittelemään. Oikeussalissa sitten - viimeistään - ehtii senkin. Koska kuitenkin, ikävä kyllä, laulattaa (lallallaa), niin...

So then I took my turn
Oh what a thing to have done

And it was all

yellow

Näin. Velvollisuudet, seremoniat ja uhrimenot olkoon nyt suoritettu. Sananen kuitenkin vielä.

Anteeksi, oi ainut tilaajani, jos pelästytin sinut hehkutuksellani. Minulta ei kuitenkaan koskaan ennen ole tilattu mitään, joten ehkä hairahdus luonnottoman innostuksen tilaan on ymmärrettävä ja hyväksyttävä. Ensimmäiset kerrat tapaavat olla järisyttäviä ja suistaa ihmisiä rotkoihin tai odottamattomiin reaktioihin, milloin mihinkin.

Jos olisin ottava mielikuvitusystävän tarinoimaan kanssani, olisi se A. Ankan koira. Ei Jäyhä Jököttäjä - sehän ei puhukaan mitään -, vaan se sympaattinen ruttunaama, joka muistutti meitä kaikkia siitä, että elämämme kovia aikoja.

Ai niin, "ystävä hyvä". :)

Mahtavat Rooman keisarit tarjoilivat kansalle leipää ja sirkushuveja. No, minä en ole keisari (enkä Jumala [enkä varsinkaan Lex Wallenstein]), mutta mikäli sirkushuveja kaivataan - enkä minä niitä tarjonnut - niin tässäpä huvituksia ja elämänohjeita sievässä yhteisymmärryksessä. Ehe ee.

Tahraton mieli

Heräsin päiväunilta suklaata silmäkulmassa.

Ruoan hidas palaminen solussa, samanaikaisesti mielen. yhtä hidas palaaminen toisaalle.

Usein ruoat - maut ja tuoksut - palauttavat menneet mieleen, niissä ne konkretisoituvat. Esineet hukkuvat, kirjeet häviävät muutoissa, valokuvat repeytyvät (tahallisesti tai tahattomasti), mutta tuttu haju, tuoksu voi tavoittaa yllättävissä paikoissa. Siinä sitä sitten on; menneisyyden ja tulevaisuuden välissä, muistaa kuin hengittäisi katkonaisesti. Pala sieltä, pala tuolta - vai oliko se ollenkaan niin?

Kesän aikaiset herätykset, kasteinen maa. Mummula. Aamut olivat koleita ja kumman seisahtuneita, juoksin murretun oranssin (poltetun oranssin?) väriseen taloon, betoniportaita ylös (1,2,3,4,5...), eteisen kautta keittiöön, jossa oli oranssikellertävät keittiönkaapit (tummanruskein muovivetimin) ja hiljaa soiva radio. Kello puoli seitsemän puurovesi laitettiin kiehumaan. Hiutaleet kahahtivat pian perässä, sitten hämmennys.
Minä söin puuron syvältä lautaselta, mummu kattilasta. (Hän oli tarkka ihminen, tiskivuoria ei siinä talossa rakennettu.) Puuro höyrysi, voisilmä suli sen keskelle nopeasti. Mummu kehotti aina laittamaan enemmän sokeria - ja vielä vähän enemmän, ja vielä, mutta sellaisiahan mummut ovat. Sokeri suli kiilloksi, voi sekoittui pyörteiksi kylmään maitoon. Pullonvihreä lasinen sokerikippo keskellä pöytää, sokerinmurusia muovisella pöytäliinalla. Keltaiset tuolit.

Jos lapsesta nyt jokin voi olla parempaa kuin karamellit, se oli. Aloitan nytkin aamuni samalla tavalla kuin tuolloin: keitän puuron, laitan voisilmän, sokeria. Maitoa. Kun muistot, tunteet ja lapsuus sekoittuu aamuissani nykyhetkeen, tunnen olleeni joskus aiemminkin todistettavasti olemassa. Yhtäkkiä olen junan kyydissä, juna kuljettaa minua muistoissani. Asiat etenevät loogisesti, muistan yksityiskohtia, tunnelman, ääniä - mustan sohvan natina, kun vatsa puurosta painavana katkenneet yöunet jatkettiin katkonaisilla aamu-unilla. Mummulan vanha viltti, radion hiljainen sorina keittiössä. Isot kuuset ikkunassa.

Ja tätini vanhat Aku Ankat, vanhan Mikin venkurat sormet, valkoiset tarjoilijan hanskat.

Kaikki palaa, vain parin puurohiutaleen tähden.

On lohdullista, että mennyt eivät ole koskaan kokonaan poissa. Tapahtunut jättää muistijäljen, joka mieleen hukattunakin, näennäisesti unohdettuna, vaikuttaa alitajuisesti ihmiseen. Kun epäile hyvyyttäni, vakuutan itselleni, että ihminen, jolle on keitetty niin monesti puuroa, ei voi olla paha. :)

Ja kettu juoksi yli järven.

Ihmeellinen on elämä.

Tilaaja! :)

Minulla on ihkaensimmäinen tilaaja. Onpa hienoa.

Kerta kaikkiaan jännittävää.

Ikkuna yöhön tirkistää,
ei näy muita, ei muita,
katselen kissaa ja kynttilää,
kuuntelen metsän puita.

Minulla oli joskus kissa, mutta suhteeni siihen oli ongelmallinen. Ensin erehdyin sen sukupuolessa, sitten se kohteli minua huonosti. Pian se vietiinkin maatilalle. Itkin sitä.

Ikkunat ja puut sen sijaan ovat huomattavasti rauhallisempia tapauksia. Ja kynttilä, sillä on lämmin sydän.

Eiku.

Toisinaan sitä näkee seiniä tasangollakin. Korkeita seiniä. Paksuja seiniä. Seiniä, joiden edessä on lohduton ja unohtaa, mitä olisi pitänyt muistaa.

Että sitä on. Ja että sitä on yrittänyt niin paljon.

Pikku kelkankääntäjän urani on vielä sen verran tuore tapaus, että toisinaan sitä hairahtuu miettimään elämänfilosofiansa mielekkyyttä.

Joskus tutuu, että tarkoitus on juna, joka ohittaa minut ja minä jään juoksemaan sen perään kuin Vesa-Matti Loiri - silloin kun hän vielä jaksoi juosta. Toisinaan tuntuu myös siltä, että ajatukset ovat kuin junia, joiden perään jää epätoivoissaan huutamaan: "Orota, orota!!"

Mutta ei se odota. Sitten sitä vain pyyhkii rään poskelta, siirtyy keittämään perunoita ja odottamaan seuraavaa junaa. Sitten sitä odotellaan ja syödään, tervehditään naapureita ja otetaan hetkistä kiinni, kun ei sitä junaa onnistunut tavoittamaan.

Auringon välkähtäessä kiskoissa (joita ei ole aikoihin uusittu) huomaa, että joku onneton junailija oli juuri siinä mennyt toimittamaan asiaa, ja siinä se asia nyt on. Niin irvokasta kuin se onkin, kiskoilla lepäävä paska on ainoa, mitä tarkoituksesta on jäljellä ja siksi arvokas. Lisäksi lannalla on kiistaton lämpöarvo, jota ei näinä routaisina aikoina suinkaan tule vähätellä.

Minua vihastuttaa se, kuinka sätin tyhmyyttäni. Se on oikeasti typerää, sillä samalla halveeraan elämääni, jonka olen itse valinnut. Pois se minusta.

Ajattelen, siis olen. Ajattelen vähän yksinkertaisemmin, siis olen hitusen onnellisempi. :)

Lanta leimuaa nuotiossa. Hymyilen. Muistelen junan kiiltävää kylkeä, kasvoja ikkunassa. Niin, se oli vielä hitaimmasta päästä. "Tulee aina uusia junia", lohdutan itseäni. "Tulee uusia, vielä parempia junia!" innostun. Ja mikäs siinä on ollessa nuotion ääressä, tarkoituksen murunen edessä leimuten.

Ei maksa mitään ja saa vielä raitista ilmaakin. Katselen kelloa. Vielä 60 vuotta ennen kuin heitän henkeni.

Kyllä tässä vielä ehtii sinne junaankin.

Jos nyt vessaan ensin.

Tik tak.
Tik tak.

Tik.

Kuinka minusta tuli tyhmä.

Kuukausi sitten minulla oli hyvä päivä. No joo. Se oli silloin.

Valitettavasti olen tehnyt huomion. Outoa tässä on se, että tätä huomiota lukuunottamatta olen ollut jo pitkän aikaa jokseenkin aivokuollut. Rattaat eivät ole pyörineet, mutterit ovat vierineet likakaivoon, aivot kierineet tähtikaaren taa, toiseen maailmaan, you name it. Nyt - kun vihdoinkin olin luullut onnistuneesti suorittaneeni kotilobotomian (vrt. kotipermanentti) - yhtäkkiä päähäni leimahti mielen virvatuli, ajatus.

Olen tyhmä.

Niin, olen jo kauan - hyvin kauan - tiedostanut olvani laiska ja saamaton, mutta että tyhmäkin? Ainoa lohtuni on, että nyt voi lauleskella suihkutellessani itseäni iltaisin itsesäälilläni Zen Café laulua Laiska, tyhmä ja saamaton. Nyt voisi opettajanikin hyvillä mielin kysellä, että kukas lapsista onkaan se laiska, tyhmä ja saamaton, sillä kerrankin minunkin käteni nousisi tavoittelemaan puheenvuoroa.

Kyllä, minä se olin.

Muistaakseni olin ennen määrätietoinen ja kriittinen, räksyttävä rakki, niinkö se oli? Niin, minulla tapasi olla ajatuksia asiasta jos toisestakin (niiden järkevyydestä en mene kuitenkaan takuuseen) ja harrastin toisinaan jopa sivistyssanoja, mutta nyt - tänä maaliskuisena päivänä - päässäni kaikuu.

Ketään ei ole kotona. Meillä ei pidetty mattoja lattiassa, ne lähtivät lentoon. Seinät ovat tyhjät, jopa luurankoni sieltä kaapin pohjalta on viety kierrätykseen. Sieluni maisema, jonka niin innoissani jokin aika sitten maalasin, on hapertunut, murentunut ja pölyttynyt (ei tarkoita tässä yhteydessä kukkaseksiä). Haluaisin polttaa sen pois.

Tilanteeni on sikäli huono, että tämä tyhmyys tuli kuin varkain. Niin, olen - ehkäpä aiheettomasti - aiemmin pitänyt itseäni kohtalaisen sivistyneenä.

Happi on O. Vety on H. Typpi N. Rikki S. Ja kupari, se on Cu.
Hinayana ja mahayana ovat hindulaisuuden eri suuntaukset. Joel tarkoittaa 'Jahve on Jumala'.
Herman Hesse kirjoitti Arosuden. Kotro Sanovat sitä rakkaudeksi.
Happea tuottavat kasvit, levät tai arkit (on niitä varmasti muistakin) hankkivat energiansa joko foto- tai kemosynteesin avulla. Kemosynteesi on anaerobista, fotosynteesi aerobista.
Soy Pampa tarkoittaa 'Olen Pampa' espanjaksi. 'Una chica bonita' tarkoittaa kaunis tyttö.

jne.

Nyt minusta on siis tullut tyhmä. En osaa artikuloida. Ja ennen kaikkea (ajatus on varastettu Miquel de Unamunon kirjasta Usva) olen alkanut käyttää tyhmyyttäni selityksenä ja aseena, nostanut sen sateenvarjoksi pääni päälle, jotten kastuisi. Tyhmyys on hyvä syy antaa periksi, kääntä kylkeä.

"Ei mun tartte."

Se on, hyvät ystävät, tyhmyyttä.

Minusta on tullut epävirallinen poliitikko, joka ei uskalla olla mitään mieltä, eikä näin ollen missään ole mitään mieltä. Näkökohtien suuri määrä harhauttaa ja huomaan joutuneeni yksinkertaisten plus- ja miinuslaskujen maailmasta toiseen, vaikeampaan todellisuuteen, jossa jokaisessa yhtälössä tulee ottaa huomioon ääretön määrä muuttujia: perhosensiipi Malagassa, suruvaippa, iskusävel. HEX.

Hyvän ystäväni Miquelin kirjassa sateenvarjovertaus rinnastetaan Jumalaan, joka on avattu ja nostettu pään päälle. Jos Jumala on sateenvarjo, miten erotamme Jumalat toisistaan, kun sade yllättää. Niin, viisaat sanovat, että oikeastaan kaikki kumartavat samaa, jonka nimeksi on laitettu Jumala. (Eli Lex Wallenstein.) Kirjassa Unamuno painottaa myös sitä, että esineitä tulisi ihailla sellaisinaan, eikä sateenvarjon sulavaa muotoa tulisi pilata avaamalla se. Minusta avaaminen, ruotiminen, on muutenkin hyvin epäilyttävää. Kun asiat puhutaan halki, ne todellakin voidaan puhua halki. Kun asia halkaistaan - kookospähkinä, pää, sydän - sen mysteerit avautuvat, se kuolee. Ja halkaistu asia, se ei koskaan enää palaa ennalleen.

Minä en pidä Markku Uuspaavalniemestä, sillä hän puhui liikaa. Hän oli lehdissä ja televisiossa, hyppäsi uimahyppyjä ja ratkoi rubiikin kuutioita. Hän halkesi ja yhtäkkiä me tiesimme hänestä kaiken.

Tyhmyyteni minä kuitenkin haluaisin avata ja katsoa, mitä se sisältää.

Tyhmäksi ryhtymisestä on kirjoitettu myös kirja, jota tosin en ole lukenut. Kuitenkin, sen nimi on Miten minusta tuli tyhmä.

En oikeastaan koskaan päässyt siihen pisteeseen, jossa tyhmyyteni alkupiste olisi selvinnyt (ts. miten minusta tuli tyhmä), mutta tulipahan nyt ainakin kerrottua, että tyhmyys se sitten on, joka riivaa. ;)

Perunatkin tuntuvat palavan pohjaan.

Hei muumi.

Voiko hirveämmin päivä enää alkaa, onko kamalampaa aamua kuin tää...? Voi tätä sydäntä riuduttavaa tuskaa, sillä sain juuri tietää, että Lex Wallenstein on julistautunut jumalaksi (vaiko oikein Jumalaksi?)!

Byääh.

Kysehän oli nyt siitä, että olen tässä vähän etsiskellyt bloggaajaidentiteettiäni ja lopulta päädyttyäni ratkaisuun (että olen jumala) saankin kuulla, että - voi ihme ja kumma - tämä toimi onkin jo varattu. Höh. Minulla kun oli vielä niin hyvät perustelutkin!

No, tässä ne nyt kuitenkin ovat, eli...

Syitä, miksi juuri minun pitäisi olla jumala:

1. Minusta on hyvin vähän valokuvia. (Tietääkseni on niin, että tähän päivään mennessä jumala ei ole vielä kertaakaan päätynyt kenenkään kotialbumiin. [Alanis Morrissettea ei lasketa.] Minuakin on hyvin vaikea vangita inhoille filmirullille, kiitos loistavien maastoutumis- ja naamioitumistaitojeni - niin, minut sekoitetaan usein seinään, tai mummolta perittyyn virttyneeseen vilttiin.)
2. Olen ansioitunut lepäilijä. (Pystyn siihen jopa useammin kuin joka 7. päivä!)
3. Olen vasenkätinen, mikä tarkoittaa sitä, että oikea käteni on käytettävissä uskonnollisiin tarkoituksiin. (Muun muassa profeettatoimintaan, hillittyihin tervehdyksiin Mersun takapenkiltä ja kädenvääntöön.)
4. Jaa-a, siinäpä ne taisivat ollakin.

(Lisähuomautuksena mainitsisin vielä, että minulla on myös Lucia-kulkueen aikaisia kokemuksia valkoisista kaavuista, mikäli jumalat sellaisia käyttävät.)

Mutta, huoh, mitäpä väliä minun ominaisuuksillani enää on, kun tätä rantaa keinuttaa jo ihan joku muu.

Mitäpä siitä, minähän olinkin agnostikko. :)

Haluaisin tässä välissä kertoa keltaisesta sohvastani, joka tuottaa minulle paljon iloa. En ole kovinkaan materialistinen (kai), mutta sohvaani itkisin (mikäli se jostain syystä esimerkiksi haihtuisi ilmaan, kuten sohville usein käy [...]) kuin parastakin ystävää. Niin keltainen, niin lämmin, niin ystävällinen. En tiedä parempaa paikkaa upota uneen, nähdä hauskoja kuvia. Ja sohvan hiljaisuus, se on täydellinen. Voisin jopa väittää, että sohvallani olen ajatellut parhaimmat ajatukseni.

Kiitos sohva!

(Tämä bloggaaminen saa poskeni hehkumaan.)

Näen tästä seinälle ja siinä on hauska juttu Viivistä ja Wagnerista (Aamulehdestä leikattu.) Viivi sanoo Wagnerille "Sinulla on kivat korvat", ja jatkaa: "...korvaamattomat." Hah. (No ainakin minusta se oli oikein hauskaa.) Nyt strippi alkaa jo kellastua, mutta niinhän asioille tapahtuu.

Hiveät monet asiat todella muuten kellastuvat, hampaatkin. Olen aina pitänyt keltaisesta väristä ja minusta maailmassa pitäisi ehdottomasti olla enemmän keltaisia asioita (sellaisia okrankellertäviä, ei sitruunankeltaisia), mutta nyt kun ajattelen millaisia keltaiset asiat yleensä ovat - syksyisiä lehtiä, hampaita, kynsiä, sanomalehtiä, kuolevia huonekasveja - en olekaan enää varma.

Hmph. No, kuten arvostettu filosofi Pikku Myy sanoo: "Älä vingu! Tuuli vinkuu."

Hiekka on keltaista ja aurinko on keltainen. Myös appelsiinikiisseli (joka on erittäin hyvää) on keltaista, kuten myös hedelmäsalaatti, banaani, hiuspantani... ja se sohva!

Muistaakseni myös lapsena omistamani muumikasetti oli keltainen. Hyviä lauluja, vaikkakin minä kehottaisin kaikkia lukitsemaan talot yöksi.

Hän suunnittelee urotekoja.

Joku on sanonut, että parhaiten menestyvät ne, joilla on suunnitelma. Olen kovin perso suunnitelmille, mutta varsin huono saattamaan niitä toiminnan tasolle. Luulen kuitenkin, että sisäinen bloggajani olisi todella kiitollinen, jos määrittelisin itselleni määränpään.

Hmmm.

Mhmmmm.

Hmmm.

Tuota, Kemijärvi? Forssa?

Tämä on ajattelun arvoinen asia.

Fly like a beagle

Onpa outoa.

Mutta ei se mitään, sillä minä pidän omenoista. Ja maailma on - kuten me kaikki tiedämme - omenoita pullollaan. Maailma on myös pullollaan ihmisiä, joten on melkein yhtä hienoa/loistavaa/upeaa/fantastista, että minä pidän myös ihmisistä.

Erityisesti pidän juuri sinusta, joka tulit tänne minua katsomaan! :)

Mikäli maailma ei tällä hetkellä kutsu (ja jos kutsuu niin ihailen suhteitasi) sinua, otapa esille vanha (vanhempi kuin minä, jopa) kaverimme Depeche Mode ja asettaudu miettimään maailman syvintä olemusta.

Maailman syvintä olemusta en tiedä (...mutta kerro sinä ihmeessä, mikäli tiedät!! [Haluaisin vilpittömästi kuulla.]) mutta sen sijaan olen melko varma, että yli puolet meistä on vettä. Ja vesi on erittäin positiivinen ilmiö monestakin eri syystä. (Suurin syy on varmasti se, että meitä ei olisi, ellei maailma olisi pullollaan vettä. Ja sitten tietysti se, että siinä voi kellua.)

Mikäli satut olemaan erittäin fiksu otus, voisitko kertoa minulle aiheuttaako itkeminen nestehukkaa? (Minusta tuntuu välillä itkettyäni (mitä ei tapahdu kovin usein), että sen jälkeen janottaa tavallista enemmän.)

Huoh. Elämä on kinkkistä.

Tällaiset ensimmäiset kerrat ovat myöskin kinkkisiä - itse asiassa ne vasta kinkkisiä ovatkin.

Tiesittekö, että Pythagoras omisti vain puolet normaalin ihmisen aivomötkylästä? Minua huolettaa, että aina kun tuhoilen ympäriinsä aivosolujani (muun muassa palloa pukatessa kuolee 300 aivosolua), tuhoan vahingossa ne, joilla on eniten merkitystä. Entä jos pallo menee sillan alle, eikä enää koskaan tule sieltä pois ja minä menetän kaikki kauneimmat ja tärkeimmät muistoni? (Eli esimerkiksi sen, kun näin ensimmäisen kerran flamingoja.)

Reach out. Touch faith.

Ja jos et osu niin älä huoli, se on silti hyvää (itse asiassa aivan loistavaa) venytystä! :)