Kävin eilen kirjastossa. Pidän kirjoista, oikeastaan pidän niistä aivan äärettömän paljon. Käsittääkseni tämä on aika yleistä ihmisten kesken, joten asiaa tuskin tarvitsee selitellä. Parhaat muistoni lukemisesta ovat lapsuudesta, kun äiti luki minulle aina uudestaan ja uudestaan Aku Ankasta lyhyen yhden sivun sarjakuvan Hessusta pitsakuskina. Hän vain keksi vaihtaa nimen pitsakuskista pissakuskiksi. Kylläpä kuulkaa oli hauskaa, kun Hessu pitsojen sijasta kuskasi ihmisille pissaa! Kuvitelkaapa nyt, siis pissaa! Hih. Hohhoijaa, ehkä minusta tuli siksi tällainen.
Muistaakseni joskus määrittelin mielikirjallisuuteni sellaiseksi, jossa on 'eritteiden hyökyaaltoja', mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Huoh, niin, koin esimerkiksi hyvin suurta mielihyvää lukiessani Transpottingista kohtausta, jossa Renton kauhoo täynnä paskaa olevaa WC-pönttöä löytääkseen sieltä huumekapselit, jotka oli piilottanut peräsuoleensa aiemmin - hän ei siis ollut muistanut tätä kätköään käydessään hiukan aiemmin, hmmm, asioilla kyseisellä pöntöllä kyseisessä WC:ssä.
Ehkäpä kohtaus kuvasti mielestäni 'jotain' olennaista elämässä. Tai sitten minulla on anaalifiksaatio, eikä seksuaalisuuteni ole kehittynyt normaalisti ja täysipainoisesti genitaalivaiheeseen. Eh,
...no, takaisin kirjastoon. Siinä minä siis seisoin, keskellä sitä kirkkaasti valaistua rakennusta. Pian tunsin todellisuuden hämärtyvän, yhtäkkiä tuntui siltä kuin eteeni oli kohonnut suuri muuri. En ollut koskaan oppinut saksaamaan, joten tunsin syvää epätoivoa. Tajusin yhtäkkiä hyvin selvästi, etten koskaan pystyisi hyppäämään edessäni kohoavan muurin yli. Se tuntui niin korkealta, niin korkealta, että epäilin jo jonkinlaisen kirjatoukanreiän (vrt. madonreikä) kautta siirtyneeni kenties menneisyyden Berliiniin vuonna 1989 tai mikä pahempaa, vielä kauemmas Kiinaan, jakkihärkien kupeeseen. Kaukaisuudessa kuulin utuisen, keinuvan laukan. Kaviot iskeytyivät rytmikkäästi maahan, kuvittelin hiekkamaan pölyn ja sen, kuinka hevonen painoi vasten kuolaimia. Tämä hevonen on villi, tiesin. Maistoin melkein raudan suussani. Ja askeleet, niiden poljento loi rytmin. Jospa olenkin tuo hevonen itse, jospa minä olen tuo hevonen, tuo, jonka tulee hypätä tämän muurin yli. Tunsin epäröintiä, mutta muistutin itseäni, ettei hevosten tarvitse saksata. Ehkä olin jopa hevonen, jolla oli siivet. "Se vasta olisi jotain", ajattelin. Laukka hidastui, tasaantui. Kuvittelin tasangon, jolla hevonen tanssi. Jolla minä tanssin. Murretun okran värinen maa pöllysi, nauroin. Ja pian laukka oli tuskin kuultavissa.
Ja minä ymmärsin, se oli minun sydämeni. Kynsilaukka, sydänlaukka, hymyilin. Ja muuri, se oli oikea, laastia ja rappausta, maalia, tiiltä. Se oli kirjaston seinä, jossa oli hyllyjä, joilla oli kirjoja, joissa oli tekstiä. Muistin, että olin tullut kirjastoon lainaamaan kirjoja. Varmasti niin täytyi olla, sillä sitä ihmiset kirjastoissa tekevät. Olin tyytyväinen järkeilyyni, niin, varmasti olin tullut sinne lainaamaan kirjoja! Ja seinä, naurahdin hätääntymiselleni, seinäkin oli vain tavallinen seinä.
Vain tavallinen seinä. Seinä, jonka hyllyt olivat täynnä elämäkertakirjallisuutta. Kaikki tietävät, että elämäkertakirjallisuus laittaa ihmisen pohtimaan niin globalisaatiota, kaivon pohjalle kannettua vettä kuin eilisen teeren poikiakin ja herättää pohjimmaisen kysymyksen, kuljettaa sen huulille.
Ja pian sitä huomaa parahtavansa kirjarivien väliin "Miksi?".
Haluaisin todella ymmärtää elämäkertojen merkityksen. Miten kukaan tahtoo vapaaehtoisesti tuoda elämänsä, ajatuksensa julki? Eikö se vaadi aivan tavatonta itseriittoisuutta? Miten kukaan voi ajatella olevansa (tai ajatustensa olevan) niin 'arvokas', toisaalta laskea itsensä niin vähän omakseen, että jakaa ajatuksensa kasvottoman ihmismassan kanssa? Mikä tarve saa ihmisen jakamaan elämänsä ja ajatuksensa näin?
Ymmärrän kirjat, joissa ihmisen kautta sivutaan esimerkiksi jonkinlaista historiallista aikakautta tai yhteiskuntaa, kulttuureita, mutta on olemassa myös hyvin itseriittoista elämäkertakirjallisuutta. Nonsensea. Narsistista paatosta.
Näin monia turhalta tuntuvia kirjoja riveissä. Lento yli jurttien, se jäi mieleeni, joku on todella nimennyt kirjansa niin.
Ei itseilmaisussa ole mitään pahaa, ei todellakaan, mutta sen julki tuominen on toisinaan jollain tavalla hyvin irvokasta. Miksi joku haluaa kertoa? Miksi? Minä en ymmärrä! Mikä erottaa nidotun tekstin siitä, joka on vain omalla kovalevyllä, laatikossa, kansion välissä? Fiktio ei perustu tositapahtumiin, fiktiiviset tekstit voidaan rakentaa monitasoisiksi ja dynaamisiksi kokonaisuuksiksi, joissa henkilöhahmot ja tapahtumat valjastetaan palvelemaan tiettyä ajatusta tai päämäärää. Fiktiota ei ole ollut ennen kuin joku on kirjoittanut sen. Paperi on sen ulottuvuus. Todellisuutta ei taas tarvitsisi kirjoittaa eläväksi, se on ollut omalla tavallaan olemassa, irl. Onko niin, että metsässä kaatuva puu ei kaadu, jollei joku näe sen kaatuvan, sen kaatuneen? Ei riitä, että puu tietää kaatuneensa? Eikö riitä, että ihminen tietää kokeneensa?
Tekstin julkaiseminen ei ole osoitus mistään. Se ei takaa mitään, kerro mitään.
Asiat voidaan puhua kuoliaaksi. Asiat voidaan vaieta eläviksi.
No, minä kuitenkin todella kävin kirjastossa. Tein pulliakin, mutta se taas on jo ihan toinen tarina. :)
jKr (eli jälkikirjoitus) : Kuulostipa se hyvin ristiriitaiselta. (Mitenköhän minä keplottelen tieni tästä ulos..?) Itse raapustan tässä hyvin vaatimattomilla lahjoilla yhtä vaatimatonta bloginpoikasta ja uskaltaudun kuitenkin arvostelemaan toisten jurttia. Niin, kyse oli nyt lähinnä sellaisesta paperisesta kirjoituksesta. Paperi on arvokasta, paperia on rajallinen määrä. Minusta kirja, kirjallisuus, olisi arvokkaampaa, mikäli sitä ei julkaistaisi niin, hmmmm, niin kuin sitä nyt julkaistaan.Aivan liikaa. Aivan vääristä syistä. Nimi myy, kasvot myyvät. Jotain on pielessä, mikäli (esikois)kirjailijan nimi painetaan suuremmalla fontilla kuin itse teoksen nimi. Inhoan kirjoja, joiden takakannessa ei kerrota itse kirjasta mitään, siteerataan vain maailman kriitikkoeliitin korkealentoisia mielipiteitä itse kirjailijasta, josta pahimmassa tapauksessa on postikortin kokoinen (80-luvun) kuva takakannessa.Niin, internet on eri asia. Bittejä on rajattomasti, ihan kaikille. Minullekin!Peace.