Käännekohdat.

Elämä on täynnä tilanteita. Joskus uskaltaa, joskus ei. Joskus joku toinen uskaltaa, silläkin on tiettyjä vaikutuksia. 'Uskaltaminen' ei ole aina tilaisuuteen tarttumista, toisinaan aivan päinvastoin.

Sunnutaissa (ja tässä valkeassa hiljaisuudessa) on hyvä levätä. Keinua ajatuksissa.

Muistan, että puhuin viimeksi korvista korvaamattomista. Jo lohduttaa, sillä minusta korvansa terminoinut Vincent oli teostaan (ja korvattomuudestaan) huolimatta harvinaisen tarkkaavainen, kuulolla.

Hän sanoi: I know nothing with any certainty but the sight of stars makes me dream.

En tiedä, onko lause kovin looginen. Ja vielä se siunattu ero, että minut saa uneksimaan hänen kasvonsa (ja tähdetkin, toisinaan). (Jospa ne ovatkin yhtä, hänen silmänsä ja tähdet?) Nyt kerron, että sain kirjani, Yksitoista minuuttia, luettua. Ja olé, tarina keveni. Kuinka kaunis ajatus, että rakkaus on meidän kaikkien sisällä, valmiina, ja että jotkut vain saavat sen, kyllä, heräämään. (Ehkä kuin pitkästä unesta, täynnä sumeita kuvia.) Tulee siis olla kiitollinen jo siitä, että saa kokea niitä tunteita, se on paljon.

Joskus tuntuu jo varsin uskaliaalta edes toivoa. Röyhkeältä.

Se minä olen.