Matkalla.

Eikö niin että matkatessa on
vaikea ajatella,
katsoa sisäänpäin,
kun ulkona läikkyy
ja tapahtuu ja tapahtuu ja tapahtuu.

Silmillä jo paljon työtä.

Miten uusi vuosi aloitetaan?

Elämässä se kävi helposti. Heräsi ja nousi, siinä se. Mutta että, minusta tulisi kirjoittaa sen kunniaksi jotain merkittävää, näillä merkeillä, näissä merkeissä. Vuoden vaihtuminen on kuitenkin konkreettinen käänne, mikä minä olen sitä vastaan taistelemaan.

Pidän käänteistä, erityisesti hitaasti etenevistä, kutkuttavista. Elämä kutkuttaa.

Ja kah, keksinhän minä! Satuin katsomaan, miten olin ylipäätään aloittanut. Saanen lainata itseäni, sanojani maaliskuun 22. päivältä: "Ja eikö joka päivä ole menetys, yksi vähemmän. Joka päivä yksi vähemmän."

(Käännekohta on nyt.)

Sanoisin että ei. Nyt huudahtaisin: "Ei todellakaan!" Sanoisin, että joka päivä on yksi enemmän. Ero on todella suuri, joskin vain sanan mittainen.

Jospa on taas aika vaieta? On miellyttävää olla hiljaa. On enemmän koettavaa kuin sanottavaa. Olisipa vain jännittävää olla kanssa hiljaa, tehdä tietoinen valinta. Jos se minulle suodaan, toivon sitä tältä vuodelta. Heti rauhan ja rakkauden, ymmärryksen ja anteeksiannon tarpeettomuuden kokemuksen jälkeen.

Ei ole ihme, että soi ja että soi U2. Että soi yksi sana, ja se on 'one'. Mutta eikö laulussa juuri siitä ole kyse? Varmasti Bono ymmärtäisi. :)

Ehkä on röyhkeää sanoa näin (tuntuu kuin se kaikki valuu suustani kuin hiekka, kun avaan sen - suuni, siis) mutta viimein tuntuu, todella tuntuu siltä että olen lähellä. Tunnen lämmön hohkan.

Kuin olisin ymmärtämäisilläni jotakin, tärkeää.

Maailmako se minua rakastaa, vai kuka? Kukaan ei voi kasvaa tämän elämän mittaiseksi, silti meille jokaiselle on annettu näin paljon? Miksi, miksi? Ansioton rakkaus minun osakseni, miksi?

Olen yhtäkkiä niin kovin murheeton,

elämä kantaa.

Tämä on rakkauden tuntu.

Miten se voisi sanoa, muuten kuin kiitos. Ja kiitos.

Kiitos.

Tapahtunutta: joulukalenteri edistää jo 8. päivässä. What can I do? Suklaa on hyvää.

Mielen sunnuntaikävely.

Oikeassa elämässä kohtauksia ei voi kirjoittaa ennalta, tai uudelleen.

Tänä sunnuntaina (monina muinakin) minä kävelen kävelyni sinun kanssasi. Olet mielessäni.

Siellä olet kanssani.

Käännekohdat.

Elämä on täynnä tilanteita. Joskus uskaltaa, joskus ei. Joskus joku toinen uskaltaa, silläkin on tiettyjä vaikutuksia. 'Uskaltaminen' ei ole aina tilaisuuteen tarttumista, toisinaan aivan päinvastoin.

Sunnutaissa (ja tässä valkeassa hiljaisuudessa) on hyvä levätä. Keinua ajatuksissa.

Muistan, että puhuin viimeksi korvista korvaamattomista. Jo lohduttaa, sillä minusta korvansa terminoinut Vincent oli teostaan (ja korvattomuudestaan) huolimatta harvinaisen tarkkaavainen, kuulolla.

Hän sanoi: I know nothing with any certainty but the sight of stars makes me dream.

En tiedä, onko lause kovin looginen. Ja vielä se siunattu ero, että minut saa uneksimaan hänen kasvonsa (ja tähdetkin, toisinaan). (Jospa ne ovatkin yhtä, hänen silmänsä ja tähdet?) Nyt kerron, että sain kirjani, Yksitoista minuuttia, luettua. Ja olé, tarina keveni. Kuinka kaunis ajatus, että rakkaus on meidän kaikkien sisällä, valmiina, ja että jotkut vain saavat sen, kyllä, heräämään. (Ehkä kuin pitkästä unesta, täynnä sumeita kuvia.) Tulee siis olla kiitollinen jo siitä, että saa kokea niitä tunteita, se on paljon.

Joskus tuntuu jo varsin uskaliaalta edes toivoa. Röyhkeältä.

Se minä olen.

Mykkäkoulu.

Matkapuhelimeni on ihmeellinen, silloin tällöin löydän sieltä (täältä) pisaroina lauseita, jostain (jo unohdetusta) napattuja: pieniä heräämisiä. Kuulkaa vaikkapa: "Tyhjien sanojen täyttämässä maailmassa hän poikkesi edukseen siinä, että hänellä oli asiaa."

Ehkä juuri siksi olen (muutenkin) ollut vaiti. Epätyypillistä, sanoisin, jopa huolestuttavaa. Mitä minusta jää, jos en muistuta olevani olemassa (puhu, kommunikoi)? Tunnistaako minut joku hiljaisuudestanikin, kaltaisekseen?

(Sain juuri kuulla olevani lohduttoman näköinen...)

Hmmm. Ei kenties ole lainkaan väärin sanoa, että otteeni lipsuu. (En ymmärrä ihmisiä. Heidän tunteitaan.) Aloitin juuri Coelhon kirjan Yksitoista minuuttia. Hän puhuu prostituoidun sielusta, joka on läsnä (katselee), mutta vaikenee. Ja minä ajattelen: miten on minun laitani? (Itsensä voi myydä monella tavalla.) On niin hiljaista. Junissa usein huolehdin, kuulenko kuulutuksen "seuraavana ..." (se on toisinaan hyvin vaimea) - kuinka kuulla, kuinka todella kuunnella?

Olen nyt siinä pisteessä (ja samalla en missään erityisessä pisteessä), että harkitsen vakavasti käsien ristimistä. Mmmm. Se tulee olemaan vaikeaa, sillä minä en vain voisi aloittaa "Jumala..." Voisin aloittaa vain yhdellä tavalla, ja se olisi: "Jumala...?" Ja sittenkin se tuntuu järjettömältä. Todella, enhän usko sellaiseen. Tahtoisin vain kohdistaa sanani jollekin. Kuvitella, että tällä kaikkeudella on korva. (Jotta kuulisi, sehän on oletus.) Mutta rakkaus (jonka ajattelen olevan perimmäinen voima), eihän se sanoja tarvitse. Tulee ymmärtää tämä.

Ja katso, olemme jälleen pyörähtäneet kerran ympäri, palatkaamme alkuun. Siis, matkapuhelimessa totuus: Useimmat ihmeet tapahtuvat vähitellen.

Kiitos, Hurina, kannustavista sanoistasi. ;) Nämä vain ovat tällaisia hetkiä, tiedäthän? (Näitä tulee.) Kaunista marraskuuta.

Toiselle: nice seeing you too. Kaunista marraskuuta sinullekin.

Kiitos tästä kanavasta.